LUKU 38. SIELLÄ, MINNE TUNTEET KÖMPII KUOLEMAAN

07.03.2022

"Tiedättekö, mä jollain tasolla ihan tosissani luulin, että oon enemmän tai vähemmän kohdannut kaiken sen kivun, mitä tällä pallolla on tarjolla... tai sitten mä olen vain todella unohtanut, miltä se sula kauhu - paniikki - tuntuu, kun pelkää tosissaan huomista ja sitä, mitä se tuo mahdollisesti tullessaan".


Joo... Te ette ole kuulleet musta nyt muutamaan viikkoon, ja ihan ekana haluan kertoa, että se johtuu pelkästään siitä, että olen ollut aika väsynyt koulun, duunin ja kaiken muun jatkuvassa pyörityksessä. Mä en siis unohtanut Kimalletta tai teitä, mutta musta tuntui siltä, että oli pienen hengähdystauon paikka: mä haluan, että mun sanat ja minä itse ollaan täällä täysin teitä varten, ja välillä se tarkoittaa sitä, että pitää ottaa pari askelta taaksepäin nähdäkseen kokonaiskuvan taas vähän kirkkaammin.


Paljon on tosiaan ehtinyt tapahtua tän luovan paussin aikana, ja se tarkoittaa myös sitä, että asiat tuntuu välillä tosi vaikeilta. Mä olen ekaa kertaa tosi pitkään aikaan täysipäiväisessä duunissa, ja sen lisäksi mun kapasiteettia on koeteltu monilla eri tavoilla sen jälkeen, kun viimeksi musta kuulitte.


Mä olen kahlannut väsymyksessä, huolessa ja kovassa paineessa onnistua, ja niin kuin mun hoitava taho joskus totesi, on mun stressin- ja paineensietokyky jossakin noin neljävuotiaan tasolla... ja ehkä juuri siksi nämä allakin kuvatut tapahtumat tuntui niin ylivoimaisen raskailta kestää.


Kun mä tulin viime maanantaina koulupäivän jälkeen kotiin, mua vastassa oli vain kolme kissaa. Neljäs löytyi pelokkaan oloisena, väistelevänä ja poissaolevana sohvan ja kiipeilypuun välistä, josta sen silmät katsoi muhun sameina ja väsyneinä. Conyasta näki, että nyt on asiat niin huonosti, ettei se jaksa enää edes esittää.

"Nyt on kiire", mä tajusin kauhuissani.

"Nyt on toimittava".


Niin mä sitten otin puhelimen käteen ja aloin soittelemaan eläinlääkäreitä läpi. Paikka toisensa perään sanoi pahoitellen, ettei apua ole enää tarjolla: kello on liian paljon, ja lääkärit on joko varattuina loppuillan tai jo lähteneet kotiin. "Soita seuraavaan paikkaan", he sanoi.

"Ehkä joku muu voi auttaa".


Lopulta mä tavoitin viimeisen paikan, joka tuli mieleen. Mä lähdin ystävän kanssa julkisilla Punavuoreen, ja joka askeleella mua pelotti yhä enemmän: Conya oli niin heikko, ettei jaksanut enää edes maukua, ja siinä itkua pidätellessäni mä mietin, että miten vitussa mä voin olla näin tyhmä ja ajattelematon... Ja nyt mä - jälleen kerran - joutuisin luopumaan jostakin, jota ilman en uskonut pärjääväni eteenpäin.


Lääkärissä kävi sit ilmi, että Conya oli tulikuuma, sillä kuume oli noussut neljäänkymmeneen asteeseen. Suussa ikenet oli tulipunaiset ja vaaka kertoi, että painoa oli reippaassa kuukaudessa lähtenyt puoli kiloa.... joka kissalla vastaa noin seitsemän kilon painonpudotusta, jos verrataan ihmiseen.


Siinä seistessäni musta tuntui, että saattaisin vaikka tukehtua siihen omaan säikähdykseeni, mutta koska Conya tarvitsi mua nyt, mä yritin jutella rauhallisesti ja silitellä niin, ettei mun pelko tarttuisi häneen ja pahentaisi tilannetta entisestään.

Mun oli oltava se aikuinen nyt.

Nyt oli oltava vahva.


Lääkäri antoi Conyalle kipupiikin ja antibioottia, ja niin me lähdettiin takaisin kotiin, kun kerta veriarvot oli ihan kunnossa. Hetken aikaa Conya näytti vähän paremmalta, joten mä otin iltalääkkeet nukkuakseni hetken... mutta vain toinen silmä kiinni.


Mä nukahdin kuiteskin selvästi hetkeksi, koska vajaan tunnin päästä mä heräsin hikisenä painajaiseen, jossa kaikki mun kissat oli saaneet jonkinlaisen viruksen, ja oli kaikki märkäpaiseiden ja ihottuman peitossa niiden pienistä nenistä hännänpäihin asti: mä heräsin siihen jäytävään avuttomuuden tunteeseen ja pelkoon, ettei mitään ole tehtävissä... että kaikki on menetetty, enkä mä pysty tekemään asialle enää yhtään mitään.


Loppuyö meni siinä sängyn reunalla istuen, tarkkaillen Conyan hengitystä ja jokaista verkkaista, väsynyttä liikettä. Mä toivoin, että aamu tulisi jo... että aamu kaataisi sen pelkojen yön tieltään ja vaihtuisi päivän kirkastuessa taas toivoksi.


Seuraavat päivät kului niin, että mun ystävä tuli valvomaan Conyan vointia siksi aikaa, että mä pääsin kouluun ja töihin: ensimmäinen vapaa peruutusaika leikkaukseen löytyi torstaille sen jälkeen, kun olin soittanut kahdeksan eläinlääkäriä läpi.


Vaikka pelko, suru ja paha mieli on olleet mulle hyvinkin tuttuja vieraita jo pitkään, olen mä kaiketi päässyt ainakin osittain unohtamaan sen, miten epätoivo vie värit kaikesta ja saa taivaankin mustumaan... Jopa siinä keskellä sitä kaikkein aurinkoisintakin päivää.


Joku voisi tässä kohtaa sanoa, että onhan mulla vielä kolme jäljellä, mutta se on ihan paskapuhetta ja pelkästään ilkeää. Jokainen näistä on osaltaan auttanut mua toipumisessa ja elämässä eteenpäin, eikä se kerta kaikkiaan tunnu vaihtoehdolta, että kävelisin pois ja jättäisin toisen yksin sillä kaikkein synkimmällä, toivottomimmalla hetkellä... sillä eihän millään ole merkitystä, ellei me luoda niitä ihan itse.


Tunteet ylipäätään on musta vähän sen tyyppinen asia, että joko niiden kanssa osaa elää ymmärtäen ja hyväksyen niiden olemassaolon, tai sitten se on loputonta taistelua ja vaikeutta kestää. Tunteet saattaa tehdä meistä helppoa riistaa ja kaataa koko meidän huolella rakennetun linnakkeen, mutta samalla ne kertoo meille, että me edelleen - vieläkin - välitetään.

Huolimatta siitä, että se välillä tekeekin tosi kipeää.


Joo... Tunteita ei voi leikata irti, eikä niiden jatkuva piilottelu tai vähättely paranna tilannetta senkään vertaa, kun me ehkä ollaan alitajuisesti toivottu: tunteet ei kömmi sohvan alle kuolemaan, vaikka me siitä tarjottaisiinkin muutama penni.


Tunteet jyrää meidän yli aina ja loppuun asti, jos me yritetään väkisin panna vastaan... Tunteet hajottaa ja hallitsee, ellei me löydetä sopuratkaisua sinne, missä ennen oli vain kipua, särkyä ja paljon, paljon tuhoa. Tunteet on meitä ja me ollaan niitä. Tunteet kuolee vasta, kun meidänkin on aika mennä.


Conyalta leikattiin pois kuusi hammasta, ja kuume alkoi laskemaan.

Asioilla on siis todella tapana järjestyä, älä säkään lakkaa toivomasta.

Paljon tsemppiä teille kaikille toivoo,

Metta S. & Conya

❤️‍🔥