LUKU 37. "NE KIILTÄÄ, KUIN KASTE AURINGOSSA"

Jokaisella meistä on mahdollisuus käyttää niitä, oppia niistä ja luoda niillä jotain, mitä kukaan ei ole koskaan ennen kuullut: sanoilla me annetaan lahjaksi mielikuvia, rakennetaan pilvilinnoja ja kuvaillaan toisille asioita, jotka muuten saattaisi jäädä ymmärtämättä ja siten pimentoon.

Sanoissa on valtava voima. Me voidaan niillä ilmaista välittämistä ja rakkautta, me voidaan tukea ja osoittaa olevamme läsnä, tai me voidaan aiheuttaa niillä syviä haavoja sekä itselle että niille, joita ei oikeastaan edes haluttaisi satuttaa.

Kun me siis päästetään jotain suustamme, olisi hyvä olla edes jollain tasolla varma siitä, että voi myöhemmin seistä niiden sanojensa takana.

Yhtäkään lausetta ei tulisi päästää ilmoille siten, että joutuu myöhemmin selittelemään ja pyytämään anteeksi sitä, mitä tuli (taas) sanoneeksi.

Joo... se on kuitenkin tietty aina helpommin sanottu kuin tehty, sillä jokainen meistä päästää välillä suustaan asioita, jotka olisi ollut parempi jättää sanomatta: silloin, kun oikein kyrpii ja ankarasti vituttaa, on vaikeaa suodattaa sitä, mitä antaa ulospäin.

Tärkein juttu sanoissa on kai siis se, että me luodaan niillä rohkeasti uutta unohtamatta, että ne samalla on kuin kaksiteräinen miekka. Ihan niin kuin hylkääminen ja läsnäolo on kolikon kaksi puolta, on sanoillakin monia eri merkityksiä... ja siksi niitä tulisi aina käyttää harkiten.

Alla näkyvän tekstin mä aloitin uudenvuodenpäivänä: ensin englanniksi ja siitä inspiroituneena jatkoin samaa aihetta suomeksi tilanteessa, jossa mua itseäni kirveli ja harmitti ankarasti.

Se ei oo mikään salaisuus, että suurin mielihyvä mulle tulee nimenomaan sanojen taivuttelusta, käytöstä ja pyörittelystä ylipäätään, joten tässäkin tilanteessa se oli paras lääke niihin sen hetken haavoihin. Suomi on kaunis kieli, sillä se sallii meidän kuvailla asioita siten, että jokaisen mielikuva on yhtä aito ja yhtä elossa, kuin sen toisenkin.

Toivottavasti te pääsette just niin syvälle näihin sanoihin, kun mitä mäkin pääsin siinä hetkessä, kun tavut valui mun sormien kautta ruudulle. Mun mielestä sanoissa on taikaa, ja haluaisin kovasti pystyä osoittamaan sen jokaiselle, joka vielä omalla kohdallaan odottaa ja ehkä myös epäröi.

Uuden vuoden säihke

Väreistä irti kuluneet sävyt

Kuin ikuisen meren sinet ja roiskeet

Yksinäisen muistot ja ahneen aatteet

hukassa taas,

kuin gootin mustat vaatteet.

Muistot elää yksin,

menneisyyden sumussa.

Etsii tietä lämpöön

kaiken alkaessa taas uudestaan

ja alusta.

Toivo aristelee ujona varjoissa

unelmien pudotessa

raskaina ja sarjoissa.

Täytyy uskaltaa lähteä,

mikäli meinaa tulla löydetyksi:

askel ei riitä, eikä myöskään rohkeus tulla köytetyksi.

Yön prinsessa, sun häpeä on täällä

valmiina tanssimaan pöydillä

ja tietty niiden päällä.

Rakkaus tulee ensin

ja sitten vasta kaipuu

mitä tekisinkään toisin sit

kun pelolta selkä ja pettymys lopulta (vihdoin) taittuu.

Tuleva petaa uskoa huomiseen

toiveita, haaveita ja fanatiikkaa oppeineen.

Jokainen luottaa ihan mihin haluaa

ennen kuin lopun tulossa olevan tajuaa.

~

Yhdenkään huokaus ei paina tarpeeksi

saadakseen tätä maata taas

rakentumaan vahvaksi...

Pelon luulisi kantavan,

vaikka tuho onkin temppu tappajan.

Sairaus asettuu sisälle meidän mieleen,

rikkoen sydämen ja kierteen kun kierteen.

Auringon pintakin hitaasti sammuu

kun haaveiden kiilto lakkaa,

kulta unohtuu kiiltämästä, kuten

muistot, toiveet

ja muutkin mun rakkaat.

Elämä on verta

Huominen sen silta,

Unohduksen tuoma

viimeinen ilta

Uni painaa alle pinnan

muistot rakentaa pilvistä linnan,

linnan pihalla kaikuu ja tuulee,

Ihan kuin aineissa,

oloissa kuulee.

🖤

... toivottavasti jaksoitte lukea tänne asti! Jos ette, niin jatketaan harjoituksia taas parin viikon päästä. Silloin palataan taas totuttuun sapluunaan, mitä teksteihin tulee: tekeillä on iso läjä muistoja ja mielikuvia, joita odotan pääseväni käyttämään :)