LUKU 36. REITTÄKIN PAKSUMPI HAUKKA

Jokainen meistä syntyy toki tietynlaisiin olosuhteisiin, sillä me saadaan tietynlaiset vanhemmat, tietynlainen koti, tietynlainen fysiikka ja tietynlainen psyyke. Me ollaan me ja koetaan asiat tietyllä tavalla. Meidän kuviot lähtee tiettyyn suuntaan, ja me reagoidaan sillä meidän omalla tavalla, joka tekee meistä meidät.

Mutta onko kyse kuitenkaan siitä, että me ollaan "tosi vahvoja", vai onko kyse siitä, ettei meillä juurikaan ole vaihtoehtoja... Kuka meistä oikeesti halusi joutua olemaan näin vahva, vai toiko elämä sen meidän eteen siksi, ettei muita vaihtoehtoja ollut? Jos kuitenkin haluaa (kaikesta huolimatta) selviytyä.

Joillakin meistä se kuljettu polku on ollut ihan helvetin raskas. Me ollaan taisteltu niitä tuulimyllyjä vastaan ja saatu miljoonia pieniä (ja suurempiakin) haavoja, sekä meidän kuoreen että siihen, mitä löytyy sisältä.

Meihin on sattunut ja epätoivo on hiljalleen vallannut alaa siellä meidän sielussa, sillä selviytyminen ei ole sitä elämää, joka tasapuolisesti jaetaan meidän kaikkien kesken. Selviytyminen saa meidät jatkamaan vielä sittenkin, kun kaikki muu energia on jo käytetty: vain selviytymällä meillä on mahdollisuus päästä huomiseen... ja selviytyminen on sitä, kun mitään muuta ei ole enää jäljellä.

Tottakai sitä energiaa, luonteenlujuutta ja voimaa on monenlaista, mutta mä puhun nyt pääasiassa siitä, kuinka joskus on ihan pakko purra hammasta ja uhmata vastatuulta, mikäli mielii todella päästä eteenpäin. Joskus tää elämä on todella epäreilua, ja silloin ainakin mulle ilmiintyy se ajatus, että koska mä en pyytänyt tästä puoliakaan, mä voisin vain antaa periksi ja hukkua taas sinne pimeään.

Mä en tietenkään oo luovuttamassa, mutta välillä mä olen todella väsynyt kamppailemaan joka hengenvedosta, joka pitää mut elossa.

Niin... Mä haluaisin tietysti voida luvata muillekin, että kaikki järjestyy ja huomenna paistaa taas aurinko, mutta jos Forecaan on yhtään luottaminen, ei mikään oo niin varmaa, kuin epävarma. Kaikki muuttuu ja meidän tehtäväksi jää joka kerta reagoida sillä parhaalla katsomallamme tavalla... Huolimatta siitä, kuinka väsyneitä tai lähellä luovuttaa me jo ollaan.

Kuitenkaan mä en usko itse siihen, että kaikki olisi jo tavalla tai toisella menetetty. On tietty älyttömän raskasta joutua koko ajan tekemään päätöksiä lennossa ja reagoimaan äkkiä siihen, mitä on tulossa... Sen sijaan siis, että saisi rauhassa suunnitella ja olla edes vähän varma siitä, että ne tehdyt suunnitelmat pitää.

Mustakin olisi älyttömän hienoa uskaltaa täysin luottaa siihen, että elämä, ympärillä olevat ihmiset ja tulevaisuus kannattelee... Mutta koska mä olen kuitenkin elänyt läpi paljon kipua, pettymystä ja epäluottamusta, tuntuu musta hyvin vaikealta laskea sen varaan, että kaikki ympärillä olisikin yhtäkkiä hyvää. Hyvää ja niin mahdottoman kaunista, että kaikki vanhat ja vasta tulossa olevat ongelmat sulaisi pois siinä mun silmien edessä... ja mä luulen, etten ole ainoa.

Jep: vaikka mä pyrinkin kokkaamaan parhaat safkat niillä aineksilla, mitä sillä hetkellä on käytössä, on mulla pizzerian numero varmuudeksi jääkaapin ovessa siltä varalta, että kaikesta tuleekin ihan paskaa. Että kaikki palaa ja odotukset on taas kerran olleet jotain ihan muuta, kuin se hiiltynyt möykky, mikä paljastuu, kun uunin luukku vihdoin avataan.

Mitä se sitten lopareissa on, se vahvuus? Ja miksi sitä tarvitaan välillä ihan liikaa. Mun äiti tosiaan sanoi mulle kerran jos toisenkin paskamaisen tilanteen sattuessa, että "taivaan isä ei anna kenellekään sen enempää, kuin mitä jaksaa kantaa. Että sinä olet niin vahva, että kannat siksi jonkun toisenkin taakkaa... Että kun sä jaksat vielä vähän, niin jotain parempaa on varmasti tulossa: tää ei kaikki voi vaan mitenkään olla ihan turhaa".

Joo... Vaikka mä en osaa uskoa mihinkään tyyppiin, joka tuolta ylhäältä meitä katselee, mä palaan niihin äidin sanoihin usein niissä tilanteissa, kun tunnen olevani heikoilla, voimaton ja lähellä luovuttaa. Se on toki vähän lapsellinen ajatus, että kannan enemmän, jotta jonkun toisen ei tarvitse, mutta joka tapauksessa se auttaa mua jaksamaan vielä vähän...

Mun ponnistelut ei mene hukkaan, jos joku toinen saa siitä apua. Ehkä joku päivä munkin elämään vielä tulee sellainen ihminen, joka näkee mun voimien välillä hiipuvan, mutta ei silti pitäisi mua heikkona.

Niin se vaan on, ettei kukaan ole voinut silloin lapsena tajuta ja tietää, kuinka paljon ja raskaita tilanteita sitä on vielä edessä. Suurin osa meistä on pörhistellyt silloin aikoinaan ylpeydestä, kun meille on sanottu, että "hyvä, reipas tyttö/poika, sä oot jo niiiiin iso ja vahva".

Moni meistä on tosiaan malttamattomana odottanut sitä hetkeä, että kasvaa hujauksessa suureksi ja voimakkaaksi aikuiseksi... ehkä vielä silloinkin, kun olisi jo pitänyt osata varoa, mitä toivoo.

Joskus me nimittäin saadaan niin helvetisti liikaa, ettei edes ne meidän vanhempien supervoimat riittäisi tänä päivänä siihen, mitä me lapsena ajateltiin ihan pikkujutuiksi. Aikuisen elämä kun kuitenkin on täynnä vastuuta, vaikeita tilanteita ja vaativia ihmissuhteita. Aikuisuus on sitä, että me selvitään huolimatta siitä, miten elämä ja muut ihmiset meitä välillä potkii.

Vai onko? Onko aikuisuus kaikille vain sitä, että kompastellaan vaikeudesta ja ongelmasta toiseen, vai voisiko se olla myös sitä, että kun me todella otetaan vastuu tapahtumista, on meillä lupa myös kerätä sitä ansaittua kiitosta? Mun mielestä on.

Niin kuin me tässä jo todettiin, on kova kuori ja gorillan voimat joskus tarpeen, mutta lopareissa mä itse koen, että ne selviytymiseen vaaditut lihakset voisi välillä tarvita ja myös ansaita lepoa.

Se on ihan totta, että välillä elämä on tosi, tosi raskasta ja kouluttaa meidät siten olemaan niin vahvoja, kun mitä me ikinä pystytään olemaan... mutta sen(kään) ei tarvitse olla koko totuus.

Niin... Me, joiden luonne, voimavarat ja kyky kestää vaikeuksia on kehittynyt huippuunsa voidaan myös löytää (vihdoin) se turvasatama, jossa on ok todeta, ettei mikään paha jatku loputtomiin. Meidän omat voimat itsessään suojelee meitä, ja saa meidät yrittämään vielä sittenkin, kun moni muu olisi jo heittänyt hanskat tiskiin ja luovuttanut. ME ollaan kauniita ja ME ollaan kaiken hyvän arvoisia siitäkin huolimatta, ettei elämä osaa meitä aina kovastikaan arvostaa.

ME ollaan monen turva, joten aletaan itsekin luottaa siihen, että kyllä me hoidetaan... tavalla tai sitten sillä toisella: huolimatta pelosta ja halusta luovuttaa.

Onneksi se selviytymisen aika voi kuitenkin olla ohi jo vaikka heti huomenna, joten älä lakkaa olemasta vahva siksi, että toivottomuus hiipii valtaamaan alaa. Selviydy säkin vielä vähän, jotta huomisella on mahdollisuus palkita meidät siitä kovasta työstä, joka on kannatellut meidän lisäksi niin älyttömän montaa muuta.

Sä olet korvaamaton tavoilla, joita ei voi mitata edes kullassa: kun se haukka kasvaa, kasvaa myös meidän mahdollisuudet kokea turvaa <3

~ Karvaisen ystäväni Cocon (14.1.2008 - 30.12.2021) muistoksi~

~ me ei unohdeta sua koskaan ~

<3