LUKU 35. YHTEINEN ÄÄNI

Noniin! Alla luettavissa oleva teksti on tällä kertaa jotain ihan muuta, kun muut tässä blogissa julkaistut: kirjoittajia on nimittäin yhden sijasta kaksi.

Me siis kokeiltiin yhden toisen riippuvuuden kanssa elävän kirjoittajan kanssa, että mitä tapahtuisi, jos jatketaan siitä, mihin toinen jää. Mitä tapahtuu, kun meitä yhdistää vain kolme yhdessä valittua sanaa (huumeet, epävarmuus ja unelmat) ja se fakta, että ollaan molemmat toipuvia addikteja.

Mä olen ainakin itse pyöritellyt päässäni usein sitä ajatusta, että vaikka me kaikki ollaankin yksilöitä, on addiktio aina mekanismina sama. Vaikka meistä jokainen kokeekin asioita eri tavalla, on riippuvuus se juttu, joka monia yhdistää huolimatta siitä, että meidän menneisyys, tapa tuntea ja myös toimia on kaikilla enemmän tai vähemmän eri.

Seuraava teksti on siis muokkaamaton tulos siitä, mitä me saatiin yhdessä aikaiseksi niinkin simppelillä sapluunalla, kuin kaksi lausetta per nuppi, ja sitten vaihdetaan: me luotiin ainakin mun mielestä hämmästyttävän yhtenäinen teksti, kun ottaa huomioon sen, ettei me oikeastaan edes tunnettu entuudestaan.

Tässä se tulee, pitäkää hatuistanne kiinni!

Se on ihan totta, että mun sydän hyppäsi ihan uudenlaisen voltin sinä päivänä, kun huumeet ilmestyi mun nokan eteen. Mä olin toki rikki, haavoilla ja vitun vihainen, mutta ei se sitten kuitenkaan estänyt mua innostumasta siitä maailmanlopusta, joka mun silmien edessä sillä hetkellä aukeni.

Kun mä kokeilin ensimmäisen kerran kovia huumeita, mun itseluottamus nousi epärealistisiin ulottuvuuksiin. Multa kesti monta vuotta hyväksyä todellisen maailman karu ja kaunis todellisuus.

Vaikka mun maailma olikin särkynyt jo monesta eri kohtaa, toi kama lähemmäs sen oivalluksen, ettei kaiken tarvinnut olla kamalaa aina. Vaikka tietty mä tiesin, ettei siitä luultavasti seuraisi mitään hyvää, mä olin kuitenkin valmis kokeilemaan ja ottamaan sen riskin.

Mä myös luulin löytäväni päihteiden avulla sen todellisen oman itseni, ja uskoin niihin mun omiin valheisiin. Hengenlähtö oli usein lähellä, kunnes olin vihdoinkin valmis hyväksymään sen, että vasta ilman huumeita saan luvan olla oma itseni.

Vaikka siinä menikin tuhottomat määrät aikaa päästä siitä pisteestä A pisteeseen B, mä olen nyt vakaasti sellaisella tiellä, joka mahdollistaa mun oman selkärangan vahvistumisen ja mielen kirkastumisen.

Se tie on tietty osoittautunut mutkikkaaksi kulkea, mutta se ei ole enää ylitsepääsemätön. Vaikeudet karaisee meitä ja tekee meistä sen, kuka meistä on tarkoitus tulla, mutta sen(kään) ei tarvitse tarkoittaa sitä, että koko elämä on pelkkää pyrkimystä ja päämääriä. Vaikka sulla kuinka olisi voimat vähissä ja tutka pois päältä, on huominen tulossa eri valossa, kuin se hämärä, jossa me eilisestä luovuttiin.

Kun ymmärtää, että oman menneisyyden voi nähdä peilistä, voi tapahtua luonnollinen ja sisäinen muutos parempaan: vaikka se alussa tuntuukin mullistavalta, se usko parempaan huomiseen kasvaa, kun päästää irti menneestä ja menee kohti tulevaa.

Kun käsittelee omia pelkoja ja epävarmuuksia, ne muuttuu siedettävämmiksi. Kun oivaltaa, ettei niiden omien pelkojen ja epävarmuuksien kanssa tarvitse jäädä yksin, voi yllättyä kun huomaa, miten helppoa voikaan olla samaistua muihin.

Epävarmuus on yksi niistä jutuista, joita meissä on kaikissa huolimatta siitä, haluttiinko me sitä vai ei. Me pelätään, vihataan ja välillä halutaan myös luovuttaa, mutta mikään siitä ei onneksi oo pakollista: me itse määrätään se tahti, jolla me kävellään, eikä kukaan muu voi tulla sanomaan, että seuraava askel on pakko ottaa.

Addiktio tuo suurimmalle osalle tullessaan sen pakon saada kaikki nyt ja heti. Se on kuitenkin jo piiiitkän aikaa sitten todettu, että kiire pilaa kaiken, eikä hosumalla pääse maaliin.

Epävarmuus saa meidät myös olettamaan, että muiden ponnistelut on pienempiä tai helpompia, kuin omat, mutta suurimman osan ajasta jokaisella meistä on päällä jonkin sortin pulma: ero tulee siinä, kuinka siihen suhtautuu, ja mitä meinaa asialle tehdä.

Tästä syystä onkin erittäin tärkeää, että mennään askel kerrallaan sinne oman mukavuusalueen ulkopuolelle, jossa kaikki oppiminen tapahtuu. Se on erittäin tärkeää jo pelkästään siksi, että siellä se aito elämänilo ja halu onnistua maistuu parhaalta.

Toivo on tietty se juttu, joka pitää meidät kiinni elämässä ja ennen kaikkea tulevassa, mutta unelmat on toiveitakin vahvempaa tavaraa. Unelmat on niitä, jotka pitää meidät lämpimänä öisin ja tavoitteet niitä, jotka saa meidät liikkeelle vielä silloinkin, kun toinen olisi jo pistänyt ne hanskat tiskiin, ja luovuttanut.

Kun oppii erottamaan sen, mitä ainoastaan haluaa siitä, mitä oikeasti tarvitsee, saa hyvät edellytykset toteuttaa jotakin, mistä aikaisemmin ainoastaan unelmoi. Se on nimittäin hassun kuuloinen mutta silti iso fakta, että tänään koko huominen muodostuu vielä pelkästään niistä: unelmista.

Huominen on tietty aina tulossa, mutta kukaan meistä ei voi vielä tietää, mitä se tuo tullessaan, ja siksi kaikki, millä me tänään leikitään, on huomisen palikoita ja sitä materiaa, jolla me huomista vasta rakennetaan :)

Kun kokeilee rohkeasti uutta ja uskaltaa haastaa oman itsensä, on myös hyvä muistaa varautua siihen, että välillä täytyy varoa sitä, mitä toivoo. Kaikki meidän ympärillä muodostuu jostakin, ja vaikka unelmat onkin yleensä ihania, saattaa ne myös purra persuksista sitä, joka liian suureen ääneen huutaa sutta. Pidetään kiinni meidän haaveista, mutta pidetään mielessä myös se, että niiden eteen täytyy olla valmis tekemään töitä <3

~ M & J ~

Niin... Tän stoorin yhtenäisyys nimittäin todistaa mun mielestä sen, mitä olen tässä pähkäillyt. Vaikka me ollaan kaikki uniikkeja, on kipu, pelko ja yksinäisyys niitä juttuja, jotka tuo meidät yhteisten asioiden äärelle.

Vaikka me oltaisiin kuinka yritetty ja taisteltu sitä meidän omaa tunteiden kurimusta vastaan, nielaisee se meidät usein kokonaisena, jos me ei olla valmiita tarttumaan niihin työkaluihin, joita muu maailma meille yrittää tarjota.

Addiktio kun kuitenkin on ennen kaikkea muuta tunnemaailman sairautta, ja se laajenee aina siihen asti, että me tunnistetaan ongelma, mennään sitä kohti ja pyydetään apua... siitäkin huolimatta siis, että se monelle tuntuu liian tuskalliselta tarttua kiinni.

Näihin sanoihin mä tällä kertaa lopetan :) Erityiskiitos J:lle ja kaikille niille, jotka jaksoi lukea tänne asti. Toivottavasti joulu on nyt lusittu kunnialla alta pois, jotta jokainen voi kohdistaa katseensa tulevaan ja siihen, mitä uusi vuosi meidän eteen on pian aikeissa kiikuttaa <3