LUKU 34. "NIIN KAUAN, KUN KELLOSSA VIISARIT LIIKKUU"

Joo! Tänään on siis se päivä, kun mä toistaiseksi irtaudun kokemusasiantuntijan ja vertaisen tehtävistä: vaikka mun sydän hyppää jo pelkästä ajatuksesta, olen mä aika varma siitä, että mun on tartuttava tarjottuun tilaisuuteen itseni (ja myös teidän) takia.

Niin kuin mä olen ehkä aiemminkin täällä jo sanonut, on mulla jäänyt peruskoulun jälkeen kesken niin monta koulua, ettei yhden käden sormet riitä niitä laskemaan.

Mä olen aina lähtenyt valtavalla energialla kohti uutta vain todetakseni, etten mä senhetkisessä tilassani kyennytkään toimimaan siten, kuin olisi tarvinnut... ja niin jäi koulu toisensa perään kesken samalla, kun mun luotto omaan itseen rapistui olemattomiin, siinä mun omien silmien edessä.

Nyt on kuitenkin asiat jo aika paljon paremmin, ainakin lähtökohtaisesti. Mä olen raitis ja vakaampi, kuin vielä koskaan ennen, ja tän lisäksi musta tuntuu ihan ekaa kertaa siltä, että olen löytänyt sen, mitä haluan herätä viisi päivää viikossa tekemään.

Musta nimittäin ihan todella tuntuu, että olen löytänyt vastauksen siihen kysymykseen, minkä esitin mun äidille moneen kertaan silloin, kun kaikki meni kerta toisensa perään perseelleen ja sai mut vihaamaan itseäni kaiken sen itseinhon, uupumuksen ja epätoivon loputtomassa kierteessä.

"Miksi mä en kuole, kun en osaa elää tätä elämää", oli mun kysymys. Miksi mä olen täällä vielä, kun mulla ei kuitenkaan tunnu olevan muulle maailmalle mitään annettavaa. Miksi?

Niin, miksi.

No siksi (tietty), että jotain parempaa on tulossa... Jotain sellaista, joka korjaa sekä minut että kaiken sen kivun, jolla aikoinaan yritin tukkia niitä haavoja, joihin oikeasti olisi auttanut vain ymmärrys, aika, aito rakkaus ja se tunne kuulumisesta.

Tunne siitä, että mullekin on paikka tässä maailmassa ja sen syvälle ulottuvissa, ikuisissa rakenteissa.

Mutta! Mä en kuitenkaan ole jättämässä teitä, en edes puoliksi. Kimalle jatkaa toimintaansa, ja kun koulut on (toivottavasti) parin vuoden päästä paketissa, mä palaan vaikuttamaan näihin hommiin tosissani... vahvempana ja niin osaavana, kuin koulunsa vihdoin loppuun saanut ihminen vain pystyy!

Jos kaikki vaikka kerrankin menisi todella niin, kun mä toivon ja olen suunnitellut, niin ammatin ja omakohtaisen kokemuksen voimin mulla olisi pian jotakin annettavaa ihan jokaiselle, joka rohkeana nostaa kätensä ja uskaltaa sanoa ääneen, että "tarvitsen apua".

"Tarvitsen apua ja tiedän, että yksin en enää jaksa". '

Niin: jos me jotain ollaan täällä jo todettu niin se, että yksin me hukutaan pimeään. Kaverin kanssa on jokainen taakka vähän helpompi ja kevyempi kantaa... ja siksi mun on opiskeltava ahkerammin, kuin mitä oon vielä koskaan ennen tehnyt.

Mä haluan olla mukana muuttamassa tätä ympäröivää maailmaa.

Ai että jännittääkö? No totta v*tussa jännittää. Musta tuntuu, että tää saattaa potentiaalisesti olla se hetki, johon mä olen tietämättäni valmistautunut koko pienen ikäni... ja vähintäänkin haluan tietysti uskoa, että kaikki tää koettu vaikeus, kipu, pelko ja tunne ulkopuolisuudesta on johtaneet mut tähän hetkeen, tähän päivään.

Tähän tienhaaraan, jota kohti olen taapertanut vaivalloisesti kaikki nää kuluneet vuodet.

Pelko tietty kuuluu elämään - se me tiedetään - mutta sen ei pidä antaa seistä esteenä siinä meidän oman onnen edessä. Jos jotakin haluaa saavuttaa, täytyy rohkeana huutaa tuleen, että vaikka mä pelkään, olen mä silti tulossa.

Tulossa ja vahvempi, kuin mikään niistä epäilyksistä, jotka yrittää mut kaataa.

Hieno juttu kun on kuitenkin just se, että vaikka mä välillä ahdistun ja pelkään kuollakseni pahinta, mä myös tunnen itseni läpikotaisin. Mä tiedän, missä menee mun lahjojen ja puutteiden välinen raja, ja se jos joku on puhdasta voimaa.

Kun mä siis tiedän omat heikkouteni, mä voin ehkä käyttää niitä ravintona sille nälkäiselle puolelle itsessäni, joka haluaa loistaa ja saada aikaan niitä upeimpia juttuja. Jokaisen meistä kun täytyy kuitenkin oppia kestämään se vastuu, joka kannattelee myös meidän oikeutta onnistua: ei valoa ilman varjoa, eikä myöskään niitä ilmaisia lounaita!

Joka tapauksessa mä haluan tällä sanoa, että nää on olleet huikeat kaksi ja puoli vuotta: niin kauan on siitä, kun mä ekan kerran kävelin tärisevin jaloin Startti-ryhmään kertomaan, että meille on kaikille olemassa se toisenkinlainen tapa elää.

Ja: vaikka mua ilon lisäksi myös surettaa ajatus siitä, että tällä erää mun on aika siirtyä omalla polullani eteenpäin, haluan mä myös muistuttaa kaikkia muitakin toivon, tulevaisuuden ja mahdollisuuksien olemassaolosta.

Vaikka paska olisikin osunut tuulettimeen lukuisia kertoja eri muodoissa, ei mikään ole loppu niin kauan, kun se seuraava hengenveto seuraa edeltäjäänsä. Mahdollisuudet tulee meitä kohti monissa eri formaateissa, ja meidän ainoa - se tärkein - tehtävä on tarttua kiinni ja muistaa uskoa siihen, että me pystytään kyllä.

Me, meidän mieli, meidän rohkeus ja voima.

Siinä on kaikki, mitä unelmat tarvitsee elääkseen. Mennään hei eteenpäin ja yritetään vähintäänkin muistaa se toivon merkitys. Rohkeus kantaa pitkälle, mutta pysyäkseen hengissä se(kin) tarvitsee kaverikseen haaveita: uskomattomia juttuja on siis pakko olla tulossa niin kauan, kun jokainen meistä muistaa, kuinka tärkeää on ruokkia toivoa sen lamaannuttavan pelon sijaan <3