LUKU 33. MITÄ JÄIN KATUMAAN

Kun kama sit oli ottanut ohjat mun elämässä, tuntui musta ensin hyvän aikaa siltä, että elin heittämällä omaa kulta-aikaani. Koko ajan oli bileitä, meininkiä ja jengiä ympärillä, ja joka päivä tapahtui uusia jänniä asioita sen lisäksi, että sain ekaa kertaa ihan todella olla oma itseni.

Koska kama sai jollakin tapaa aikaan sen, että mun mielialojen heittely tasaantui, aloin mä myös pikkuhiljaa luottaa omaan kykyyni olla edes vähän normaalisti muiden ihmisten kanssa... Ja tietty myös se jatkuvasti kasvanut huomio vastakkaiselta sukupuolelta oli omiaan kohottamaan mun syömishäiriön ja syrjäytymisen runnomaa itsetuntoa.

Pikkuhiljaa mä aloin tuntemaan, kuinka ne miljoonat ihmisten jättämät arvet mun sielussa alkoi osoittamaan ensimmäisiä paranemisen merkkejä, ja niin mä sain jonkinlaisen kokemukset elpymisestä.

Jonkin aikaa mä tosiaan elin puoliksi kaman ja puoliksi kuulumisen aikaansaaman euforia-pilven sisällä, ja nautin todella joka hetkestä. Mä en jaksanut paskankaan vertaa piitata siitä huolesta, mitä aiheutin mun perheessä ja harvoissa entisissä ystävissä, sillä ensimmäistä kertaa ikinä mä koin olevani elossa ja onnellinen.

Kun se jatkuva, piinaava masennus ja yksinäisyys siis vihdoin hellitti hetkeksi, tuntui kaikki se uusi ja ihmeellisen taikovan mun polulle niitä kirkkaimpia sateenkaaria: mä olin taas mä, ja upea sellaisenani.

Outoja juttuja kuitenkin tapahtui heti alusta lähtien... Ja mun vaikeimmaksi ongelmaksi parantaa osoittautuikin lopulta se lähes täydellinen kyvyttömyys nähdä ne ihmiset sellaisina, kuin ne oli.

Vaikka suurin osa siinä mun ympärillä pyrkikin ennen kaikkea hyötymään musta, ajattelin mä sen niin, että nää ihmiset tarvitsee mua, arvostaa mun apua ja varmaankin myös viihtyy mun seurassa... vai, eikö?

Joo... Varsinkin sen jälkeen, kun mä tutustuin lakkaan, alkoi pahoja asioita tapahtumaan. Mä en pystynyt hallitsemaan mun käyttöä millään tavalla, joka tottakai johti megalomaaniseen määrään övereitä, menetyksiä ja reissuja Hartsuun.

Ennen kaikkea se kuitenkin johti tietysti siihen, että mua käytettiin sumeilematta hyväksi: kun multa meni kaikki kontrolli ja lopulta taju, ihmiset mun ympärillä varasti multa, käytti mua seksuaalisesti hyväksi ja pahimmillaan jätti mut yksin jonnekin selviämään... ilman rahaa, ilman puhelinta ja ilman mitään keinoa päästä edes kotiin.

Uskokaa kun sanon, etten todellakaan kerro tätä huvikseni... kukaan ei paljasta itsestään näitä asioita leikillään.

Mä kerron tämän teille siksi, koska parhaiten mä muistan sen häpeän ja musertavan huijatuksi tulemisen tunteen: sen orastavan ymmärryksen siitä, että tää kaikki olisi ehkä ollut vältettävissä, jos mä olisin pitänyt itsestäni huolta edes ihan vähän.

Pahinta oli kuitenkin ehkä se, että mulla meni siitäkin vielä vuosia, vuosia ymmärtää, että vain minä itse voin tehdä muutoksen. Kama oli se, joka hetken piti mua pinnalla, mutta samalla se tuhosi enemmän, kuin mihin mä olisin ikinä itsekseni pystynyt.

Joo... Kama sai mut valehtelemaan ja olemaan epärehellinen kaikin mahdollisin tavoin. Kama sai mut varastamaan vanhemmiltani ja kaupoista, kama sai mut piilottelemaan ja häpeämään sitä, mikä musta oli tullut... eikä lisäksi mennyt kovinkaan kauaa, kun mun vanhat oireet alkoi taas vaatia huomiota ja päivänvaloa.

Vaikka kama olikin hetken aikaa tuntunut pitävän ne tuntemukset ja pahan olon kurissa, aloin mä jälleen olemaan yksinäisinä hetkinä tosi ahdistunut ja itkuinen.

Niihin aikoihin mulla oli myös tapana nähdä hitosti painajaisia ja ahdistua kaikesta, mikä edes vähän liittyi ruokaan... ja koska mun päässä iti edelleen se itsepintainen ajatus, että vain laihana mä olisin jonkun arvoinen, kului kaikki ne päivät radalla syömättä muruakaan... Ja se taas johti siihen, että yksin ollessa mä ahmin ja oksensin tauotta.

Silloin mä aloin lopulta kuitenkin myös tajuamaan asioita, jotka oli pysyneet multa pimennossa hämmentävän pitkän ajan. Mä tajusin, että kaikki se aika, jonka mä olin teinivuosista asti viettänyt enemmän tai vähemmän yksinäisenä ja/tai eristyksissä, alkoi kostautua kovaa vauhtia niissä tilanteissa, joissa "helpotusta" oli tarjolla.

Mä olin täysin kykenemätön kieltäytymään päihtiestä tai muista jutuista, ja se taas ajoi mut entistä syvemmälle siihen kuoppaan, jonka olin itse (ja kavereiden avulla) kaivanut.

Jep: sen kaiken yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden seurauksena sekä mun sosiaaliset taidot että kokemuspankki tuntui olevan huomattavissa määrin tyhjempi, kuin muilla mun ikäisillä... ja se jos joku on asia, jota mä toivoisin voivani muuttaa.

Kun mun koulukaverit silloin aikoinaan oppi sosiaalista kanssakäymistä koulussa ja kuinka ryypätä oksentamatta sen ulkopuolella, vietin mä lähes kaiken ajan (kasiluokan puolesta välistä ylöspäin) yksin kotona, osastolla tai laitoksessa.

Silloin musta ei juurikaan ollut lähtemään kodin ulkopuolelle, ja ainoa, mikä tuntui pitävän mun pään kasassa, oli kirjat, leffat ja sarjat siitä elämästä, jonka tajusin jäävän multa kokonaan elämättä.

No mutta: palataksemme taas takaisin otsikon aiheeseen: minä kadun sitä, etten välittänyt itsestäni.

Mä kadun sitä, etten antanut mahdollisuutta itselleni sillä samalla tavalla, kuin mitä annan kaikille muille, ja ennen kaikkea kadun sitä, etten ole pitänyt omia puoliani silloin, kun se todella olisi ollut tarpeen.

Niin... Koska se muuri meidän ja todellisuuden välissä on kuitenkin todellisuudessa vain illuusio, täytyy meidän oikeassa elämässä nousta ihan itse barrikadeille puolustamaan meidän omia oikeuksia, toiveita ja unelmia. Meillä on arvo vain sitten, kun me vaalitaan ja suojellaan meidän omaa kykyä rakkauteen ja ymmärrykseen: uusiin mahdollisuuksiin ja haluun nähdä, mitä se huominen parhaimmillaan tuo tullessaan.

P.s: On tietty aina helpompaa tarjota kiintymystä, empatiaa ja välittämistä muille kuin itselle, mutta totta on se, että ennen kaikkea muuta me tarvitaan niitä varastoon eka itsellemme, ja sitten vasta muille.

Toimikaa siis tekin samoin, kuin lentokoneessa happimaskien pudotessa luukuista: pitäkää ensi huoli omasta hyvinvoinnista, ja kääntykää vasta sitten toisten puoleen.

Tehdään me kaikki voitavamme, jottei katumus jäisi lopuksi ikää asumaan meidän tonteille. Vaikka menneisyydessä eläminen onkin pääosin turhaa, voidaan me lähteä korjaamaan asioita vain tietoisina siitä, mikä ennen meni meiltä pieleen 💎