LUKU 32. LÄHEISYYDEN LÄMPÖ

Jokainen, joka joskus on joutunut huumeiden tai muun addiktion vietäväksi tietää, kuinka paljon tuskaa, pahaa mieltä, epävarmuutta ja muutoksia itsetunnossa se kaikki aiheuttaa. Jokainen meistä on joutunut tavalla tai toisella sen aina liian vahvan virran riepottelemaksi, eikä se todellakaan ole sanottua, että sieltä pääsee kahlaamaan takaisin rantaan voittajana.

Niin... Me ollaan koettu kipua ja tiedetään, kuinka yksinäinen se olo voi pahimmillaan olla. Me ollaan saatettu kääntyä suuntaan ja toiseenkin etsien kättä, josta ottaa kiinni, ja ollaan luultavasti kaikki koettu epäonnistumisia enemmän, kuin mitä kenenkään tulisi joutua kestämään. Me ollaan koettu huonommuutta ja epätoivoa tavalla, joka ruoskii meidän minäkuvan verille, saaden jokaisen miettimään, missä se moka tuli tehtyä: miksi me, ja miksi aina minä.

Miksi. Minä.

Totuus tulee kuitenkin kuitenkin kaikessa vaikeudessaan tässä: me ei olla ikinä ainoita, jotka meidän käytöstä kärsii. Huumeiden ja alkoholin mukanaan tuoma suru ja epävarmuus on kuitenkin sellaista, että meidän itsemme lisäksi se koskettaa myös kaikkia siinä meidän ympärillä.

Vaikka meistä saattaakin välillä tuntua, ettei kukaan ymmärrä tai halua oikeasti meitä auttaa, on tapahtunut vahinko laajuudessaan niin suurta, että se vie voimat mukanaan myös kaikilta niiltä muilta. Mä en todellakaan ole siis sanomassa, että kukaan meistä olisi tahallaan tai tarkoituksella satuttanut niitä, jotka on tai on olleet meidän lähellä ja läsnä, päin vastoin... Huumeet vaan tekee aina rumaa jälkeä, eikä siitä pääse mihinkään.

Syyttäviä sormia ei tarvita, sillä me kaikki kyllä tiedetään, mitä huumeet saa aikaan meissä ja (myös) muissa.

Joo: mä yritän vain tässä sanoa, että niin kauan, kun päihteet sanelee meidän elämää ja siinä tehtäviä päätöksiä, on hyvinkin todennäköistä, että kaikki se huoli, suru ja pelko meidän puolesta jatkaa kasvuaan aina siihen pisteeseen, että myös meidän läheiset alkaa sairastua.

Näin se vaan on: vaikka me ei haluttaisikaan piinata yhtään ketään, vie meidän puolesta pelkääminen kenet tahansa ylitse siitä veteen piirretystä viivasta, jonka toiselle puolelle ei ehkä olekaan enää paluuta. Huumeet ja niiden ympärillä pyörivä elämä imee hapen kaikesta, mitä siitä on joskus versonnut, ja vaikka meihin sattuu, sattuu ihan varmasti myös kaikkiin niihin muihin, joita meidän kipu koskettaa.

Kukaan ei halua nähdä meidän luhistuvan, mutta joskus on tehtävä niitä vaikeitakin päätöksiä ja toivottava, että ne vielä joku päivä kantaa siinä määrin hedelmää, että me voidaan yhdessä aloittaa rakentaminen uudestaan. Vaikka paljon olisikin jo menetetty, voidaan me kaikki tehdä duunia sen eteen, ettei kehenkään meidän lähellä sattuisi enää.

Ainakin mä voin omalla kohdallani vain yrittää käsittää kaiken sen huolen ja epävarmuuden määrän, josta mun porukatkin on joutuneet menemään läpi. Mä muistan itsekin kaikki (tai ainakin suurimman osan) niistä kerroista, kun on soiteltu putkasta, poliisiasemalta tai sairaalasta, että "teidän tyttö on täällä", joten oletettavaa on, että ne on matkalla piirtäneet samankaltaiset arvet myöskin mun vanhempiin.

Mä en koskaan tahallani halunnut olla vaivaksi tai taakaksi kenellekään, mutta siihen se lopulta meni: mä tunsin syyllisyyttä siitä, että aiheutin kipua, ja se taas ajoi mut käyttämään lisää... Paljon lisää.

Kun mä sitten itse lähdin raitistumaan, yritin mä parhaani mukaan vetää perässäni turvaan muitakin. Mä yritin puhua järkeä ja tarjota turvaa ja tukea silloin, kun näin toisen olevan ihan rikki, ja hetken aikaa mä kuvittelin, että voisin päättäväisyydellä ja kovalla halulla auttaa pelastamaan ne toisetkin.

Vaikka mä omalta kohdaltani tietty jo tiesinkin, että päätös raitistumisesta on aina jokaisen oma, luulin mä todella voivani järkeillä ne muutkin kuiville... ja sitä enemmän se aina sattui, kun tajusin taas kerran olleeni tosi väärässä.

Vaikka mä olin aiemmin kuvitellut ymmärtäväni sen avuttomuuden tunteen ja turhautumisen, joka aika usein paistoi mun vanhempien kasvoilla, aloin mä silloin vasta todella ymmärtää, kuinka kipeää se teki joka kerta, kun toinen valehteli päin mun naamaa.

Mä olin halunnut auttaa ja uskonut itseni lisäksi siihen toiseen, ja vaikka mä kuinka kuvittelinkin sen riittävän, olisi mun pitänyt muistaa, että riippuvuuden ote on liian usein läheisiä vahvempi.

Jotain täytyy tapahtua, jotta se rakkailta saatu tuki ja välittäminen alkaa taas painaa enemmän, kuin helppo raha tai pääsy varkaille. Huumeet tekee meistä heikkoja ja jättää arvet siihen, mistä kiintymys vielä vähän aikaa sitten kasvoi.

Kuitenkaan -tästä kaikesta huolimatta- mä en voi muuta kuin toivoa, että mahdollisimman moni jaksaisi uskoa huomiseen ja uuteen mahdollisuuteen. Mä ymmärrän sen, että jossain kohtaa voimat loppuu ja se avuton olo syö meistä tahdon jatkaa eteenpäin, mutta varmaa on se, ettei kenenkään mahikset parane sillä, että meidät häädetään kotoa ja "unohdetaan" yksin pimeään.

Huoli on jokaisella läheisellä varmasti todella kova ja armoton, mutta parasta, mitä kukaan voi tehdä, on olla paikalla sitten, kun toinen havahtuu takaisin elämään ja tarvitsee omien vanhempien ja aitojen ystävien tukea: se on se hetki, jolloin elämä voittaa, ja se on hetki, jolla kaikkein eniten on väliä.

Silloin olisi hyvä olla mestoilla ja halata lujaa.

Älkää luovuttako tai antako epätoivon jäädä teille asumaan: jokaisella meistä on toivoa ja edessä tulevaisuus, joka voi vielä muuttua valoisammaksi, kuin eilinen. Hakekaa te läheisetkin tukea ja kokemuksen ääntä kulkemaan rinnallanne, sillä yksin on kaikki kymmenesti raskaampaa kantaa.

Jaksakaa ylläpitää unelmia paremmasta, ja olkaa rehellisiä sekä itsellenne että muille: mitään ei oo pysyvästi menetetty niin kauan, kun ovi huomiseen pidetään avoinna.

Läheisen taakka saattaa ainakin riippuvuuden kohdalla olla älyttömän raskas ja loputtoman tuntuinen kantaa... Mutta yrittäkää muistaa, ettei kukaan ole iäksi hävinnyt niin kauan, kun joku toisella puolella vielä muistaa sen ihmisen, joka me oltiin ennen: ennen, kuin päihteet tuli kuvaan mukaan ja sotki kaiken.

Se sama tyyppi on edelleen olemassa... kaiken sen kivun ja väsymyksen alla. Älkää siis luovuttako toistenne suhteen, sillä vain puhaltamalla yhteiseen hiileen on mahdollista saada aikaan sellainen kokonaisuus, joka kantaa läpi unohduksen <3