LUKU 31. YKSI KAIKKIEN JA KAIKKI YHDEN PUOLESTA

Tässä vähän aikaa sitten mua pyydettiin kirjoittamaan mun omista kokemuksista päihdehoidon piirissä, ja vaikka ymmärränkin tehtävänannon koskevan lähinnä sitä, miten mua on hoidossa kohdattu aikuisena, on mun mielestä tärkeää lähteä liikkeelle siitä, mihin hyvä hoito aina ja kaikkialla perustuu.

Eli: mä itse olen käynyt elämäni aikana läpi jos jonkinnäköisiä hoitoja ja auttavia tahoja ihan siitä asti, kun olen ollut pieni lapsi. Mua on hoidettu somaattisella puolella, psykiatriassa, lastensuojelussa ja tietty myös niiden päihteiden takia, ja vaikka taho on vaihtunut moneen kertaan, pysyy ne hyvät kokemukset samankaltaisina läpi linjan riippumatta siitä, mikä on hoidon tarpeen syy.

Mun mielestä parasta hoito on silloin, kun mut on kohdattu, mun tarpeet otettu huomioon ja tilanne sitä tarvitsevaan syyniin. Se ei siis tarkoita sitä, että ankarasti tuijotetaan sieltä työpöydän takaa ja yritetään keksiä, mikä helvetti mä oikein olen, vaan se tarkoittaa sitä, että mun tuska nähdään sellaisena, kuin se on, ja mun kipua yritetään ymmärtää. Vain siten mulle on mahdollista saada sitä tukea, joka parhaiten voisi just mua auttaa.

Välillä työntekijästä saattaa nähdä, kuinka huumeet aiheena pelottaa ja tietämättömyys saa aikaan sen, että tarve arvostella nostaa päätään. Ne on vaikeita hetkiä ja sellaisia tilanteita, joissa yhteys asiakkaaseen murtuu. Käyttäjä saa joka päivä osakseen epäluuloa ja ylenkatsetta, ja siksi olisikin tosi tärkeää, ettei hoitava taho alennu samaan. Parasta on aina puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja suoraan, ja jos ei tiedetä, niin sitten kysytään.

Olemalla tilanteesta riippumatta rehellinen työntekijä myös näyttää sen, että asiakkaan on turvallista kertoa omista kokemuksistaan, tarpeistaan ja siitä, mikä mahdollisesti epäilyttää tai harmittaa. Jo hoitoon tulo itsessään on valtava ponnistus ja loikka tuntemattomaan, joten se on se hetki, jona kepit ja porkkanat olisi hyvä pistää sivuun. Niiden sijaan olisi parasta yrittää vaalia ikätasoista ja turvalliselta tuntuvaa tapaa lähestyä kutakin ongelmaa ja todeta, ettei asiakas ole enää murheittensa äärellä ihan yksin.

Kaiken tämän lisäksi mä myös koen, että jokaisen työntekijän kohtaaminen muuttuu sitä helpommaksi, mitä selvemmin hoitava taho on oma itsensä tilanteessa, joka saattaa olla asiakkaalle hyvinkin epäluuloja herättävä ja stressaava. Se, että pitäisi olla "mahdollisimman hajuton, mauton, huomaamaton ja väritön" on mun mielestä ihan pelkkää paskapuhetta.

Oltiin me sitten käyttäjiä, koulupudokkaita tai vaikka juuri linnasta päässeitä tietää jokainen, ettei kukaan voi maastoutua takana olevaan seinään samalla, kun yrittää vakuuttavana rohkaista muita olemaan rehellisiä.

Oli tilanne sitten millainen hyvänsä, tulisi jokaisen auttajan pyrkiä olemaan läsnä kulloisessakin hetkessä huolimatta siitä, kuinka itseäkin mahdollisesti jännittää. "Kuuntele, katso silmiin ja kerro, jos et jotakin ymmärrä. Yhteinen kieli rakentuu siltana niiden kuoppien yli, jotka muuten voisi saada meidät kompastumaan."

Mä oon itse ollut hoidossa monenlaisissa paikoissa ja tilanteissa, ja pohja tuleville hoitosuhteille määritetään usein jo silloin, kun me ollaan lapsia. Kun mä silloin aikoinaan sairastuin purppuratautiin, istutti se lääkärisetä mut vastapäätä tuoliin, katsoi mua suoraan silmiin ja sanoi, että "me täällä tehdään kaikkemme, jotta tästä selvitään, mutta haluan olla reilu samalla tavalla, kuin olisin aikuistakin kohtaan. Tähän ei ole vielä keksitty hoitokeinoa, mutta pysy vahvana ja ole rohkea. Asioilla on tapana järjestyä, kun me oikein kovasti toivotaan."

Joku voisi toki olla sitä mieltä, että liika tieto saattaa kaataa sen pienen lapsen, mutta mä itse ajattelen, että opin sinä päivänä rehellisyyden ja toivon merkityksen. Aikuisten tulisi toki aina suojella ja pitää nuorempansa turvassa, mutta jonkun täytyy myös uskaltaa luottaa siihen, että totuus on helpompi kestää kuin se, ettei anneta mahdollisuutta ymmärtää ja osallistua omaan hoitoon.

Me kasvetaan myös kaikki tavalla tai toisella ympäristömme kuviksi, ja siksi olisi ihan helvetin tärkeää muistaa, että iästä, taustasta ja jopa meidän vanhemmista riippumatta jokaiselle tulisi antaa mahdollisuus. Lapset saattaa olla hämmentyneitä ja nuoret kapinoida tilannetta vastaan, mutta vain ymmärtävällä ja kannustavalla keskustelulla ja läsnäololla voi hoitava taho antaa työkalut selvitä siitä, mitä mahdollisesti on vasta tulossa. Jokainen ansaitsee mahdollisuuden toipua ja siten enenevissä määrin ottaa osaa siihen omaan hoitoon, eikä kenenkään (hoitajan, lääkärin tai terapeutin) tulisi siinä kohtaa sanoa, että me ollaan liian vajavaisia, uppiniskaisia tai ylpeitä tietääksemme, mikä on meille parhaaksi.

Toki hoidon aikana (päihdepuolella ainakin) tulee usein vastaan myös niitä tilanteita, joissa asiakas kieltäytyy tekemästä yhteistyötä oman tilanteensa parantamiseksi. Moni käyttäjä ja muu asiakas on jo ehtinyt rakentaa suojamuurinsa niin korkeiksi, että jo pelkästään niiden saaminen alas voi viedä kuukausia tai jopa vuosia.

Moni meistä on jo hoitoon tullessaan ehtinyt kokea paljon turvattomuutta, vähättelyä ja sitä kulmien kurtistelua, joka taas usein johtaa siihen, että syypään etsiminen ja vastuun karttelu muodostuu siksi ensisijaiseksi tehtäväksi.

Silloin on suuri riski siihen, että tarve puolustautumiseen syrjäyttää paranemismyönteisyyden siinä, missä tärkeintä olisi nähdä oma tilanne sellaisena, kuin se todellisuudessa on... Ja silloin tulisi mun mielestä ammattilaisen kuunnella, puhua rauhassa ja osoittaa, että asiakkaan olo, kokemukset ja aika on ihan yhtä arvokasta, kuin työntekijänkin.

Kukaan meistä ei ole valinnut sitä kohtaloa, jota me ollaan eletty todeksi kaikki nää vuodet. Vain osoittamalla ymmärrystä ja välittämistä voi hoitajat ja lääkärit näyttää asiakkaalle, ettei peli ole menetetty. Huominen on se, joka ratkaisee, ja siksi kaikki työntekijät taistelee eturintamassa sitä arvottomuuden, huonommuuden ja kelpaamattomuuden kokemusta vastaan, jonka kanssa moni käyttäjä on joutunut kulkemaaan jo pitkään. Työntekijän paikka ei tietenkään ole osoittaa sormella niitä juttuja, joita me kadutaan ja hävetään jo muutenkin, vaan ammattilaisen tulisi yrittää sitkeästi luoda sellainen tila, jossa kaikille tunteille on tilaa, ja huominen muodostaa mahdollisuuden uhan sijaan.

Myöskin jokainen apua saanut henkilö on voitto, eikä sitä tulisi koskaan unohtaa. Toki jokainen työntekijä saattaa erityisen rankan päivän jälkeen pohtia, missä on se järki kaiken nähdyn ja koetun kivun keskellä, mutta silloin tulisi todella yrittää muistaa, ettei määrä koskaan korvaa laatua. Siis yksi kaikkien, ja kaikki yhden puolesta <3