LUKU 3. KOLME TOIVETTA

Toiveet ja unelmat on niitä juttuja, jotka nostaa meidät sieltä katuojasta, oli se sitten kuvitteellinen tai kirjaimellinen: ainakin mä itse muistan häiritsevän kirkkaasti nekin ajat, kun kaikki edessä oli pelkkää mustaa eikä huomista ollut, mutta siitä jo nousseena mä valitsen joka ikinen päivä luoda itselleni toisenlaisen tulevaisuuden.

Tottakai on olemassa sekin aika, kun ne vanhat jutut surraan pois alta ja kohdataan ne vaikeat asiat ja tapahtuneet, mutta ennen kaikkea on myös aika sille, että me tartutaan siihen meille tarjottuun käteen ja noustaan huolimatta siitä, että meitä pelottaa. Sinä päivänä, kun me ollaan valmiita kohtaamaan todellisuus ja tajutaan, ettei kaikkeen tarvitse pystyä tänään tai pystyä yksin on voitto jo niin lähellä, että sen voi melkein haistaa.

Mistä mä sitten itse haaveilin silloin kun päätin, ettei se eletty elämä tuntunut enää hyvältä jatkaa? Mitkä oli niitä asioita, jotka sai mut liikkeelle sen sijaan, että olisin vaan vetänyt ne seuraavatkin vedot ja sammunut mielummin, kuin ajatellut huomista pidemmälle.

No: mulle ensimmäinen tärkeältä tuntuva juttu oli luottamuksen rakentaminen takaisin ja mä toivoin hartaasti, ettei vielä olisi liian myöhäistä korjata niitä suhteita, jotka olin valehtelemalla asettanut vaaraan. Meille on varmasti kaikille kotona opetettu, että totuudessa pysyminen palkitaan ja valehtelu on väärin, mutta mitä pidemmälle mäkin käytin sitä häilyväisemmäksi se raja muuttui, kunnes lopulta jäljellä oli pelkkä haalea aavistus entisestä, ja sen mä halusin korjata: ennen kaikkea musta tuntui tärkeältä, ettei mun läheiset enää automaationa pyörittelisi silmiään ja piilottelisi lompakoitaan mun tullessa kylään, ettei ne enää olisi kokenut mua taakkana ja painolastina perheenjäsenen sijaan.

Tokana mun listalta löytyi polttava tarve päästä vihdoin nitistämään se jatkuva kitinä mun pään sisällä, se ärsyttävä ääni joka tilanteesta, seurasta ja paikasta välittämättä heräsi tasaisin väliajoin kertomaan, että nyt tarttis kuule saada lisää: se oli se ääni, joka jatkuvasti kuiskutteli mun korvan tietämillä ja vahvistui joka kerta, kun mä annoin periksi ja vedin lisää, enkä mä ollut enää millään muotoa halukas tarjoamaan sille lisää valtaa tai edes paikkaa mun "pyöreän pöydän" ääressä. Mä tiesin kyllä, että sen hiljentämiseen tarvittaisiin luultavasti paljon muutakin kuin pari kiukkuista hyssytystä, mutta ekaa kertaa mä olin kuitenkin täysin varma siitä, että sen todella oli lähdettävä.

Sitten se kolmas... ja tärkein. Niin kauan, kun mä pystyn muistamaan oon mä tavalla tai toisella kokenut itseni tosi ulkopuoliseksi ja kelpaamattomaksi sinne, missä muut niin vaivattomasti sulautuu yhteen muodostaen jo sillä jotain itseään isompaa: mä olin tosi väsynyt tuntemaan itseni riittämättömäksi ja vajavaiseksi osaksi tätä yhteiskuntaa, ja vaikka mulla periaatteessa olikin se oma rinki päihteitä käyttävien parissa oli musta jo pitkään tuntunut siltä, että oli pakko olla olemassa jotain parempaa ja pysyvämpää.

Näistä kaikista asioista (toiveista, päätöksistä ja lupauksista) huolimatta mä koen, että kaikkein tärkeintä on asettaa itse se rima sellaiselle korkeudelle, että tietää pääsevänsä yli pienistä mahdollisista vaikeuksista huolimatta: on tosi tärkeetä, että me edetään omaan tahtiin ja kohti sellaista päämäärää, joka puhuttelee meitä itseämme sen sijaan, että pyrittäisiin ensisijaisesti miellyttämään kaikkia niitä muita.

Mulla itselläni meni ainakin tosi kauan tajuta, että mun loppu elämä tulee olemaan elämisen arvoista vain silloin, kun mä teen siitä itselleni sopivan ja itselleni niin tärkeän, etten revi kaikkea jo rakennettua alas heti, kun ensimmäinen vastoinkäyminen tai mieliteko ilmaantuu: on ihan ok olla impulsiivinen ja äkkipikainen vielä huomennakin, kunhan vaan muistaa, että joutuu ihan itse takaisin rakennushommiin jos repii alas sen, mitä koko eilisen rakensi.

Toiveet on tärkeitä ja unelmat vie eteenpäin, mutta välillä on hyvä myös pysähtyä katsomaan, mitä jo on saanut aikaan ja mitä ehkä vielä tarvitaan 🔥.