LUKU 29. MENETETTY RAKKAUS

Mä olen lukenut paljon rakkaudesta, kirjoittanut siitä ja haaveillut siitä. Unelmoinut siitä ja kuvitellut, kuinka se joku päivä tekisi mun elämästä täyden.

Kuinka joku päivä se tietty ihminen kävelisi mun elämään tehden musta ehjän.

Niin... Mä olen kokenut sen tunteen, kun koko maailma keikahtaa ja alkaakin pyöriä jonkun toisen ympäri. Rakkaus on se tunne, joka mun kokemuksen mukaan pistää meissä asioita liikkeelle ja saa juttuja tapahtumaan... siitäkin huolimatta, ettei se aina kestä.

Mä itse rakastuin ihmiseen, joka ei millään muotoa ollut kykenevä antamaan mulle sitä, mitä mä tarvitsin; se ei pystynyt laskemaan pöydälle mun eteen niitä kokemuksia ja tunteita, joita molemminpuolinen rakkaus tarvitsee selviytyäkseen.

Niinpä mä sitten elin niissä mun rakkaissa harhakuvitelmissani kuutisen vuotta toivoen, että joku päivä se ihminen näkisi mut tajutakseen, kuinka kipeää muhun oli tehnyt kaikki ne kuluneet vuodet ja rikotut lupaukset.

Mä olin haaveillut tietty ennenkin ja monista eri asioista, mutta koskaan ennen mä en ollut toivonut niin kovasti, kuin silloin. Mitä mä sitten oikeastaan toivoin? Mitä se oli, mistä haaveilin yötä päivää ja pystymättä nukkumaan.

No, alkuun se oli ainakin sitä, että mä kuvittelin sen olevan kykenevä rakastamaan. Mä toivoin, että se rakastaisi mua kaikkineni, sillä tietynlaisella tavalla, joka sallisi mun olla niin rikki, kuin mitä olin ja niin hauras, kuin mitä musta oli vuosien saatossa tullut. Mä toivoin, että kaikki mun eri puolet olisi sallittuja meidän suhteessa tavalla, joka lopulta liimaisi ne takaisin yhteen.

Joo. Kaiken tän jälkeen mä jatkoin toivomista sillä, että voisin kerrankin näyttää sen, kuka musta oli tullut ja miksi niin oli käynyt... Mä toivoin, että katsoessani sen meripihkanvärisiin silmiin, mä näkisin ekan kerran elämässäni sellaista hyväksyntää ja kiintymystä, joka pitäisi mut turvassa silloinkin, kun olisin taas vaarassa särkyä.

Mä jouduin myös kuitenkin pian huomaamaan, kuinka rikki se oli itsekin. Mä aloin toivoa, että olisin edes hetken tarpeeksi tärkeä hänelle alkaa myös itse elpyä ja haluta parempaa... Haluta meille jotain niin yhteistä ja kaunista, että se pitäisi meidät kasassa silloinkin, kun muu maailma uhkaisi hajota siinä meidän ympärillä.

Mä halusin meidän onnistuvan enemmän, kuin olin koskaan halunnut mitään muuta. Mä halusin meidän kestävän vähintäänkin kaiken, mutta koska yksi rikkinäinen sielu ei riitä oikaisemaan narsistisen, itseriittoisen egon kuvitteellisia vääryyksiä, hukuin mä lopulta taas yksin sinne pimeään.

Kaikesta tästä jo aiheutuneesta pettymyksestä huolimatta mä kysyin kyllä kerran, rakastiko hän mua takaisin. Mä kysyin, välittikö hän musta ja mun toiveista. Vastaukseksi se katsoi mua pitkään, tuskaisen näköisenä ja valmiina juoksemaan pois... Ja se olikin sitten ensimmäinen ja oikeastaan myös viimeinen kerta, kun mä todella pyysin -anoin- jotakin.

Tarvitsien todellisen, rehellisen vastauksen.

Se ei siis kylläkään tarkoittanut ollenkaan sitä, etteikö mulla olisi muutenkin ollut kova tarve saada vastauksia, mutta sitä se tarkoitti, että olin jo koiran tavoin oppinut isäntäni pelisäännöt ja tajunnut, ettei kerjääminen kannata. Niin monesti mä olin sen jo nähnyt, eikä anelu koskaan sovi kenellekään. Anelu saa muut huomaamaan, että meitä on helppo käyttää.

No mutta anyhows: sillä nimenomaisella hetkellä -vastausta odottaessa- mun sisällä rikkoutui jotakin kirkasta ja kovaa kuin lasi, ja niin mä tiesin, etten saisi sitä enää koskaan ehjäksi. Siinä se katsoi mua kauhuissaan, kuin peura ajovaloissa ja sanoi sitten, että "jos rakkautta on se, ettei halua nähdä suhun enää ikinä sattuvan, niin siinä tapauksessa rakastan".

Mä olen siitä päivästä asti miettinyt, kuinka kauniitkin sanat voi saada aikaan niin mittavaa vahinkoa, ettei niiden paikalle kasva enää koskaan mitään. Vaikka me hyvin harvoin riideltiin niin, että ääntä olisi kovastikaan korotettu, hän piti kuitenkin tarkkaan huolen, että jokainen, hiljaakin sanottu sana sattui enemmän, kuin mitä olisin ansainnut.

Mä yritin kaikin tavoin olla läsnä aina, kellonajasta ja kalenterimerkinnöistä huolimatta. Mä yritin olla paikalla sillä hetkellä, kun hän vihdoin olisi valmis kertomaan, mikä sattui niin kovasti, että sitä täytyi väkisin työntää ulospäin kohti muita. Eniten mä halusin saada sen kivun ulos hänestä, jotta me voitaisiin sen tilalle rakentaa jotain yhteistä. Mä ihan oikeasti ajattelin, että mun rakkaus ja kaikki se annettu aika alkaisi pikkuhiljaa parantaa niitä näkymättömiä haavoja, mutta sen sijaan musta tehtiin kertahujauksella kertakäyttötavaraa... Ja lopullisesti meidän tiet erosi kolme vuotta sitten tilanteessa, jossa mä vihdoin tajusin olevani täysin arvoton.

Niin mä sit jäin jumiin omaan kipuuni ja siihen menetyksen tuskaan, jota työstän vielä tänäkin päivänä. Ja vaikka aikaa on kulunut paljon, alan mä vasta nyt olemaan valmis jatkamaan matkaa.

Mä olin jo silloin kaiken alussa niin tuttu oman kipuni kanssa, että se hänen mukanaan tuoma lisä tuntui alkuun harmittomalta. Mä ajattelin, että mä kyllä korjaan meidät molemmat, mutta homma menikin siitä sit vaan kohti kuolemaa, huumeita ja lopullista tuhoa: mun mahdollisuudet elämään tuntui olevan lopullisesti poissa.

Se tunne -se rakkaus jota mä koin- oli kauneinta, mitä mun elämässä on koskaan ollut siitäkin huolimatta, etten saanut sille vastakaikua. Vaikka se jäljelle jäänyt kipu tuhosikin mua vuosien ajan ja esti mua menemästä eteenpäin, opetti se myös lopulta sen kaikkein tärkeimmän: toivon merkityksen.

Toivottiin me sitten ihan mitä tahansa, on se aina parempi kuin se, ettei me uskalleta toivoa enää ollenkaan. Toivo on se asia, joka vie meidät läpi pahoistakin paikoista, ja toivo on se, joka kasvattaa siivet meidän selkään ja antaa luvan unelmoida.

Me tiedetään varmasti kaikki, että rakkaus sattuu... Rakkaus sattuu ihan helvetisti ja saattaapa olla jopa se kipein tunne, joka koskaan on palanut musta läpi, jättäen vain höyryävät arvet taakseen.

Mun ensimmäinen rakkaus tuhosi mussa jotain, jota tuskin tulen enää koskaan saamaan takaisin, mutta samalla mä opin sen, ettei mikään kipu lakkaa pakottamalla, vaan pelkästään ajan kanssa ja oikeilla aineksilla.

Se ihminen tulee kulkemaan mun mukana hautaan asti ihan samalla tavalla, kun kaikki mun muutkin riippuvuudet, täyttymättömät tarpeet ja rikottu mielenmaisema. Rakkaus teki musta orvon, mutta samalla se teki minusta minut: moni lenkki olisi jäänyt kulkematta ilman tätä kaikkea, eikä munkaan raameja silloin täyttäisi kukaan.

Niin: myöskin ilman niitä kokemuksia, jotka nyt ohjaa kaikkea mun toimintaa ja päätöksiä, olisin mäkin vain se ontto kuori, jonka sisällä ei kumise muu, kuin tyhjyys. Rakkaus sattuu ja tekee kipeää, mutta samalla se kasvattaa meitä ja mahdollistaa tulevan.

Antakaa tekin siis itsellenne aikaa parantua ja yrittäkää sitten uudestaan. Vaikka me kuinka pystyttäisiinkin kaikkeen ihan yksin, on elämä isosti kivempaa silloin, kun joku pitää kädestä kiinni ja lupaa: "this is OUR life and its only true meaning".

"Tämä on meidän elämä

ja sen ainoa todellinen

tarkoitus".

<3