LUKU 28. VAIETTU RIIPPUVUUS

Vähän aikaa sitten mulle laitettiin Kimalteen kautta viestiä, jonka mukaan haluttaisiin lukea nimenomaan addiktiosta ja siitä epätoivosta, joka valtaa meidät sitten, kun tuntuu, että kaikki on jo menetetty. Mitä meissä siis tapahtuu silloin, kun riippuvuus tuntuu olevan meitä aina miljoona askelta edellä, ja miltä se tuntuu, kun kaikki yritykset valuu sormien läpi hiekkaan, siinä meidän omien silmien edessä. Mä yritän kertoa.

Mä muistan mun ensimmäiset reflat. Mä olin ehtinyt vetää vasta pari kolme viikkoa, ja kun loputon bailaaminen sitten alkoi ramaisemaan ja duunista oli kerta pari päivää vapaata, mä pujahdin peiton alle nukkumaan ja koisasin seuraavat kaksi vuorokautta.

Kun mä sitten heräsin tukka sekaisin ja kolmen päivän takaiset meikit edelleen naamalla mä luulin kuolevani. Mulla oli niin helvetin paha olla, että pelkkä ajatuskin avausvuorosta yksin töissä sai mut romahtamaan lattialle itkemään ja tärisemään.

Niin mä soitin sit duuniin ja pääsin lopulta työterveyslääkäriin, vain istuakseni kuin zombie siinä käytävän tuolilla tajuamatta ympäröivästä maailmasta yhtään mitään. Lopulta lääkäri kutsui mut sisään ja passitti verikokeiden kautta takaisin kotiin lepäämään, sanomalla saatteeksi, että palaisi asiaan seuraavana päivänä tulosten tultua... Ja niin mä sit taistelin tieni takaisin himaan varmana siitä, että nyt oli jotain pahasti vialla.

No, seuraava päivä koitti ja mun olo oli edelleen ihan paska. Mä makasin selälläni siinä parvekkeen kovalla lattialla, kun puhelin soi ja lääkäri kertoi tuloksista. "Ei täällä oikeastaan mitään poikkeavaa näy, kaikki arvot on ihan normaalit ja myrkkyseulakin oli puhdas. Seuraavak.......". Paskahalvauksen saaneena mä suljin puhelimen ymmärryksen huuhtoessa mun yli. Myrkkyseula. Myrkkyseula oli puhdas. Ei vitun saatanan perkele. Mulla oli mun elämäni ensimmäiset vieroitusoireet.

Joo... Siinä parvekkeen lattialla kesäisessä Kontulassa mun koko maailma pimeni ja kaikki lakkasi liikkumasta. Tottakai mä tiesin olevani monia juttuja - sekä hyviä että huonoja. Mä tiesin olevani vähän erilainen ja paljonkin rikki ja omalaatuinen, mutta tässä maailmassa oli silti aina ollut se yksi juttu, mitä mä en ollut koskaan kuvitellut liitettäväksi minuun. Mä saatoin olla hullu, sairas, veemäinen, itsekäs ja vaikka mitä muuta, mutta en narkkari. En ikinä narkkari. Ennen sitä päivää.

Vaikka voisi periaatteessa ajatella, että olisin siitä säikähtäneenä "palannut ruotuun" ja unohtanut sen mun "pikku kokeilun", tuntui musta enimmäkseen vain siltä, että sillä hetkellä mun polku oli valittu ja lyöty lukkoon. Mä olin päässyt maistamaan sitä hiljaisuutta, jonka vain huumeet sai mun päässä aikaan: ekaa kertaa ikinä mun ajatukset, surut, pelot ja halu luovuttaa hiljentyivät taustalle kohinaksi, jolla ei ollut valtaa satuttaa mua enää enempää.

Huumeet sai mut kokemaan vapautta ja loi rauhan mun eri puolien välille tavalla, johon mikään muu ei ollut vielä koskaan ennen pystynyt. Mä tiesin kyllä liikkuvani vaarallisilla vesillä, mutta siitä huolimatta mä päädyin uimaan syvemmälle.

Tottakai jokaisen koukku on tietty yksilöllinen ja syyt käyttöön voi olla monella tapaa erilaiset, mutta mun uskoakseni addiktio itsessään on mekanismina sama. Me kokeillaan, saadaan siitä jotain ja jatketaan käyttöä tavoitellen jotakin, mikä ei koskaan enää palaa. Me käytetään, koska se ääni on herännyt meidän päässä vakuuttavampana, kuin meidän oma.

Mitä se sitten on, se huutava tarve? Ainakin mun päässä se on puhdas pakkomielle. Se, joka pyörittää koko saatanan sirkusta piiska viuhuen ja varmana voitosta.

Kaikki elämän eri osa-alueet päivien kulusta yön pimeyden hiljaisiin tunteihin pyörii sen ympärillä, mitä on saatava ja kuinka. Kuinka me saadaan lisää sitä, jonka tiedetään tuovan mukanaan vain tuhoa, sillä muutakaan meillä ei enää ole. Me ollaan vankina sen kaiken sisällä, eikä pelastus tunnu enää olevan mahdollinen.

Niin... Niinpä me siis käytetään, koska se on se ainoa jäljellä oleva keino paeta kipua ja tietoa siitä, mitä tuleman pitää. Tieto lisää tuskaa, ja kun valinnan mahdollisuus tuntuu olevan iäksi poissa, ei jäljelle jää enää muuta, kuin epätoivo ja me itse.

Kipu on enää vain kuolematon muistutus siitä, mitä me juostaan karkuun, ja elämä ilman tarvetta kamaan tuntuu enää vain vieraalta, kuin jonkun toisen unelmalta. Me ollaan käytön kautta raotettu verhoa mahdollisen ja mahdottoman välissä, eikä todellisuus tunnu enää riittävältä. Vaikka me oltaisiinkin joskus oltu valmiina taistoon, on näkymätöntä vihollista vaikea voittaa.

Paitsi. Sitten on kuitenkin niitäkin -meitä- , jotka on päässeet karkuun. Me, jotka vielä vuosienkin päästä ihmetellään, että miten se ylipäätään tehtiin.

Tietty on niitä perusrakenteita, kuten mulla korvaushoito ja muu lääkitys, mutta kun multa usein kysytään, mikä oli se pelastava tekijä, tuntuu musta lähinnä siltä, kuin etsisin valoa sieltä, missä sitä ei ole. On vaikea vastata kysymykseen, johon ei itsekään tiedä täydellistä vastausta.

Huumeet tuntui vuosia pesevän musta pois niitä piirteitä, joiden kanssa en muutoin tuntunut pystyvän elämään. Mä olin epätoivoinen tavoilla, joita en olisi aina uskonut edes mahdollisiksi ja vain huumeet tuntui pitävän mut edes jotenkin kiinni elämässä... Eikä mulla siis tuntunut olevan juurikaan vaihtoehtoja sen suhteen, mitä tulevilla vuosillani haluaisin tehdä.

Sitten tietty myös lisää pahaa oloa ja syyllisyyttä aiheutti läheiset, joiden silmissä mä näin ihan joka kerta sen tuttuakin tutumman turhautumisen, pettymyksen ja huolen. Mä olisin itsekin toivonut voivani parantua heidän takiaan, palata normaalielämään ja unohtaa ne yön kauhut, joista oli kuitenkin jo muodostunut mun arjen olemattomat raamit.

Mikään ei olisi tuntunut niin hyvältä, kuin kokea olevansa ylpeyden ja pyyteettömän välittämisen arvoinen, mutta se kaikki tuntui jo täysin mahdottomalta ja siksi turhalta lähteä tavoittelemaan. Mä olin mahdollisuuteni pilannut ja tuhonnut nekin vähät voimavarat, mitä mulla vielä vähän aikaa sitten olisi ollut käytössä... Ja siksi mä sit jatkoin vetämistä, kadoten kylmään ja pimeään.

Addiktio saa meidät tekemään ihmeellisiä juttuja, kuten varastelemaan, valehtelemaan ja käyttämään ihmisiä hyväksi. Me satutetaan muita ja rikotaan kaikki kaunis meidän ympäriltä, vaikka kyllä siellä jokaisen sisimmässä kituuttaa edelleen sekin ääni, joka huutaa tuskasta aina, kun tekee muille -tai itselle- pahaa.

Jokainen meistä on kuitenkin ihminen ja siksi mä uskon, että hyvää on meissä kaikissa huolimatta siitä, kuinka syvälle se on tällä hetkellä hautautunut. Annetaan muille mahdollisuus auttaa ja itsellemme löytää se ääni meidän sisällä, joka haluaa ja ansaitsee parempaa.

Riippuvuus saattaa olla osa meitä aina, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että siitä tulisi kärsiä yksin ja hiljaa: vaikenemalla me annetaan sille vaan lisää voimia satuttaa meitä, ja myös kaikkia muita. Addiktio on sairaus, jonka luonteeseen kuuluu salailu, häpeä ja kokemus voimattomuudesta itseä vastaan, mutta ei sen tarvitse olla niin aina. Riippuvuus imee meistä voimaa kasvaakseen, joten käännä säkin hanat kiinni ja kerro ulkomaailmalle, millaista apua tarvitset.

Taistele säkin vastaan ja näytä muille, kuinka korvaamattoman arvokas sä oot. Huumeet on saattaneet viedä vuosia meidän elämästä, mutta tulevaisuuden ei tarvitse olla pelkkää mustaa. Mä ainakin ymmärrän sen epätoivon ja turhautumisen, joka seuraa meidän kintereillä ja odottaa katkon oven takana: se tuntui liimautuneen muhunkin tavalla, joka sai epäilemään niitä omia mahdollisuuksia selvitä.

Kuitenkaan mikään ei loputtomiin estä meitä valitsemasta sitä toista kaistaa: meillä kaikilla on yhtä paljon tahtoa, voimaa ja päättäväisyyttä käytettävissä. Kyse on siis hyvinkin pitkälti siitä, mihin me halutaan niitä sijoittaa.

Ei lopeteta kesken <3