LUKU 27. "KUN SATTUU, OTA BURANA"

"Niin se varmaan just on, että niin kauan, kun on unelmia ja suunta, johon kulkea niitä toteuttamaan, on elämältä odotettavissa jotain muutakin, kun pelkkää paskaa."

Tai näin mä totesin tässä taas pari päivää sitten, kun kerrankin syliin putosi mangoja sitruunoiden sijaan :)

Sen jälkeen, mitä tapahtui viime loka-marraskuussa, mä olen enenevissä määrin epäillyt omia kykyjäni, oikeuksiani ja ihan jo pelkästään järkeänikin. Silloin mä löysin siis itseni tilanteesta, jossa mikään ei auttanut eikä mikään riittänyt, eikä edes sanoilla ollut enää mitään väliä.

Mut oli rikottu ja kiusattu sellaiseen kuntoon, ettei edes oma minäkuva näyttänyt enää tutulta, ja sen seurauksena mussa heräsi jälleen se epäilys, että oonko mä ehkä sittenkin itse syypää siihen, miten vähän ihmiset on valmiita katsomaan sisäänpäin.

Mä kuitenkin kävelin omin jaloin pois, mikä sekin tuntui siinä hetkessä mahdottomalta ajatukselta. Mä pistin jalkaa toisen eteen ja annoin sateen huuhdella pois kaikki ne kyyneleet, joiden arvo oli jo mitattu paskapuheella. Mä pääsin junalle ja lopulta kotiin, ja kun mä istuin siinä eteisen lattialla itkemässä, silittelemässä kissoja ja itkemässä vähän lisää mä ajattelin, että tästä mä en toipuisi ikinä. Tää olisi se hetki, jonka aiheuttamaan kipuun mä heräisin vielä pitkään.

Joo... Pari päivää siinä meni niin, ettei mikään tuntunut enää tärkeältä. Mä makasin sohvalla kotona ja tuijotin läppärin tyhjää näyttöä: edes sanat ei tulleet enää. Mua itketti edelleen, ja vitutti. Vitutti enenevässä määrin.

Lopulta tuli kuitenkin se hetki, että oli pakko nousta ja alkaa taas elää. Musta ei olisi ollut hyötyä enää yhtään kenellekään, jos silloin olisin antanut periksi ja luopunut siitä, mitä multa yritettiin viedä.

Viikkoja meni niin, että mä toimin automaattiohjauksella, tarjoten jokaiselle jotakin ja itselleni en mitään. Mun päässä kulki sama asia suuntaan ja toiseen kuin sanoen, että nyt sä astuit väärään, nyt täytyy miettiä, että kuka täällä oikeesti määrää.

Viikot muuttui kuukausiksi, ja ne siellä tulleet haavat alkoi pikkuhiljaa arpeutua, mutta vielä tänäänkin -joka yö- mä palaan mielessäni siihen hetkeen ja paikkaan, jossa multa revittiin siivet ja hukutettiin osaksi kuluvaa aikaa.

Paljon hetkiä on tosiaan jo ehtinyt kulua siitä, kun näin kävi, ja melkein voisi kuvitella, että jollain tavalla se kaikki olisi jo painunut pinnan alle ja sulautunut muuhun kaltaiseensa massaan.

Kuitenkin tässä kävi niin, että vaikka mä jo päiväsaikaan pystynkin olemaan ajattelematta tapahtunutta, kääntyy se sama kela päälle heti, kun mä illan tullen yritän rauhoittua nukkumaan. Oliko vika todella minussa? Miksi mä annoin periksi, enkä pitänyt omia puoliani? Miksi näin kävi? Miksi vitussa ihmiset on niin yököttäviä... Ja miksi valheet painaa enemmän, kuin halu saada mahdollisuus kuulua.

Näissä merkeissä mun yöt siis kuluu pitkälti edelleen. Mä tuijotan kattoa ja mietin, kuinka kivulias se tullut haava vieläkin on: kuinka paljon muhun sattuu ja kuinka epävarma olo mulla on. Mitä todella tapahtui? Miksi mulla ei ollut väliä, eikä silläkään, kuinka paljon yritin joustaa ja antaa periksi siltikin, ettei kukaan tullut tuumaakaan vastaan. Ettei kukaan halunnut mua sinne tai ollut kiinnostunut siitä, miten asiat voisi selvittää.

Siinä tilanteessa mun mielipiteellä tai kokemuksella ei ollut mitään väliä, eikä myöskään mun onnistumiset olleet minkään arvoisia. Mun osaaminen oli turhaa ja samoin se, miten tarvitsevat kuitenkin hakeutui mun luokse. Mussa oli vika, eikä kenessäkään muussa. Mä olin se, joka kaikesta venymisestä huolimatta olin muiden tiellä.

Huh... ja tässä kohtaa mä sitten usein huomaankin, että kohta on jo aamu. Vaikka mä kuinka olenkin parhaani mukaan keräillyt niitä itsestäni matkalla irronneita sirpaleita, tuntuu musta välilllä keskellä yötä siltä, että vika ehkä sittenkin oli minussa... Mutta ei: ei ollut. Mä tein kaikkeni ja teen niin satavarmasti jatkossakin, sillä vain toiveet ja tavoitteet tekee meistä vahvoja ja aina sitä vaikeampia kaataa. Mä itse tiedän, mitä tapahtui, eikä kukaan voi sitä muuttaa... Minä en ole muiden mielipiteiden summa, eikä oikeesti oo kukaan muukaan: et sinä, enkä minä.

No mutta! Onneksi tääkin jupakka on jo kulunutta aikaa ja niin ollen historian havinaa, ja sen päälle mä rakennan joka päivä uutta. Tällä hetkellä mä teen just sitä, mistä tykkään ja mikä tuntuu tärkeältä, ja todella se luotto muhun itseeni kasvaa tässä joka päivä, jonka mä elän raittiina ja otan suunnan kohti tulevaa.

Tällä hetkellä mä oikeestaan ekaa kertaa eläessäni koen, että tulevaisuuden lisäksi mulla itselläni on hitosti annettavaa, enkä mä millään malttaisi odottaa, että tää kulunut kesä kääntyy vihdoin todella syksyksi ja tulevaisuuden ovet aukeaa. Mä oon löytänyt paikkani ja pidän siitä kiinni, sillä vaikka ne eilisen itkut vielä kirveleekin tuolla jossain silmien takana, ei niitä enää kauaa tarvitse meikillä pistää piiloon. Mussa on hitosti voimaa ja halu jakaa sitä, eikä mikään este ole niin iso, etteikö siitä välittämällä pääsisi yli.

Joo. Jotkut asiat on harmi kyllä sellaisia, että ne ratkaisemattomina tuntuu hiertävän läpi elämän... Mutta jos meillä ei oo mahdollisuutta purkaa niitä muiden kanssa, puretaan ne itseksemme. Meidän tieto, taito ja kyvyt on ihan yhtä tärkeitä, kuin mitä muillakin on, eikä toisten sanomisilla juurikaan ole väliä silloin, kun me itse tiedetään, mitä todella tapahtui.

Me kaikki kohdataan vastoinkäymisiä elämässä, eikä sitä harmi kyllä voi muuttaa. Kuitenkin juttuja tapahtuu ja elämä jatkaa kulkuaan, ja me voidaan hypätä kyytiin heti sitten, kun meistä itsestä siltä tuntuu.

Hyviä asioita tapahtuu, kun me itse löydetään se omannäköinen väylä tulevaisuuteen ja kuljetaan sitä kohti välittämättä siitä, kuinka toiset yrittää repiä meitä taaksepäin.

Joskus ne ekat askeleet saattaa tietty tuntua jopa yksinäisemmiltä, kuin mikään muu, mitä me ollaan koskaan tehty tai yritetty aloittaa ... Mutta kun me jatketaan matkaa ja pidetään katse siellä, minne halutaan päästä, vie jokainen askel meitä lähemmäs sitä, mikä tekee meistä meidät.

Ollaan lujia ja pidetään omista toiveista ja oikeuksista kiinni, koska jos me ei itse toimita niin, ei kukaan muukaan tee sitä meidän puolesta. Aika kuluu ja muistot haalistuu, ja tulevaisuus tuo mukanaan uusia: ei lopeteta kesken, eikä anneta pelon, kivun tai pettymyksen pysäyttää meitä.

Jokaisella on oikeus tulla nähdyksi ja kasvaa sellaiseksi, kuin itse haluaa tulla. Jäätävän upeita juttuja on vasta tulossa, ja vaikka välillä joutuukin uimaan vastavirtaan, on se kaikki tuolla edessäpäin meitä varten: meitä ja niitä, jotka on meidän avun, välittämisen ja rehellisyyden arvoisia <3