LUKU 26. ITSEMURHAAJAN PÄIVÄKIRJA

Niinpä: mä olen itse yksi niistä ihmisistä, joita jo tänä päivänä suorastaan kauhistuttaa se, kun joku sanoo, että "ole vain oma itsesi". Oma itseni? Se, jota kaikki katsoo kieroon ja kyräilee, se, joka on niiden takia itkenyt itsensä uneen useammin, kuin vain kerran vai se, joka on käytyjen sotien tuloksena niin herkkä ja haavoilla, ettei voi kuin epäillä, että ehkä se vika sittenkin -sittenkin- on minussa.

Tänään mä puhuin pitkään yhden ihmisen kanssa, joka selvästi seisoo nyt oman polkunsa tienhaarassa: hän miettii kovin, että mitä haluan, pystynkö ja haluanko sittenkään... Onko musta tähän, ja mitä jos ei olekaan.

Nää on niitä vaikeimpia tilanteita, mitä olen tässä 'uudessa' elämässäni kohdannut. Mä haluaisin niin kovasti voida sanoa, että rohkeutta ja tsemppiä, niin kaikki selviää, mutta kun enhän mä voi luvata ja vannoa. Mä voin ainoastaan kannustaa kulkemaan eteenpäin ja katsomaan sisäänpäin, jotta se oma halu ja arvo sieltä vielä joskus löytyisi.

Löytyisi ennen, kuin on liian myöhäistä.

Monesti mä myös kuulen ihmisiltä, että "ehkä mun pitäis vaan tappaa itseni, vetää överit tai jotain", ja siinä kohtaa se mun oma tuska vasta herääkin. Vaikka mä olenkin jo käsitellyt omat menneet murheeni, hakeutuu mun katse aina silloin mun oikeaan ranteeseen, johon aikoinaan ommeltiin 14 tikkiä.

Mäkin ajattelin silloin -kerran jos toisenkin- että kuolemalla mä ratkaisen sen, mitä en muuten tuntunut osaavan selvittää.

Että silloin kipu lakkaa ja kaikki on helppoa: ei tartte enää miettiä, mitä syödä huomenna lounaaksi.

Jengi kuitenkin tuntuu usein silloin unohtavan sen kaikkein tärkeimmän: sitten ei ole iloakaan, eikä riemuvoittoa päihteistä. Silloin ei ole enää mitään muuta, kun päitään surussaan pyörittelevät läheiset, jotka murtuneina miettii, mitä he teki niin väärin. Mitä on tehty niin vituilleen, että toinen päättää riistää itseltään sen, mitä muut hänelle niin kovasti toivoi.

Mennään kuitenkin vielä takaisin siihen, mitä ekassa kappaleessa kirjoitin... On vaikeaa uskaltaa olla oma itsensä, kun niin pitkään on kokenut, ettei se riitä itselle tai edes muille. Me ollaan tehty paljon huonoja valintoja, jotka johtaa siihen, ettei luotto omaan itseen ole kummoinenkaan, ja silloin me koetaan, ettei olla tarpeeksi myöskään muille. Että me ollaan enemmän taakka kuin toive, enemmän riski kuin mahdollisuus... Enemmän huoli ja murhe, kuin jotain aidon rakkauden arvoista.

Niin se vaan kuitenkin on, että viimeinen raja menee siinä, missä aina ennenkin: meidän ja kaikkien muidenkin kohdalla. Jos me pelätään tulevaa niin paljon, että viedään itseltämme henki, me voidaan samantien heittää heipat myös kaikelle sille, mistä ollaan unelmoitu, mitä me ollaan toivottu ja mitä kohti ollaan haluttu mennä.

Karkaaminen ei korjaa mitään, eikä se oo luonnollinen ratkaisu yhdellekään ihmiselle: kuolemalla pois me aiheutetaan vaan niin paljon kipua, että dominoefekti käynnistyy. Me lähdetään, mutta tuska jää.

Nää on raskaita sanoja ja surua: raskaita muistoja ja paljon murenevaa menneisyyttä.

Niin kuin moni täällä jo tietääkin ennestään, mä olen itsekin tehnyt sen mahdollisimman huonon valinnan, ja vieläpä useammin, kuin vain kerran. Mä olen väsyneenä elämään valinnut kuoleman, mutta onneksi tulevaisuus kuitenkin päätti pitää musta niin tiukasti kiinni, ettei toista vaihtoehtoa enää sitten oikeastaan ollutkaan: oli jatkettava eteenpäin siltikin, että joka paikkaan sattui.

Eteenpäin ja kohti sitä, mikä musta vasta oli tulossa.

Jonkun korvaan tää saattaa toki särähtää ikävästi, mutta senkin uhalla mä kuitenkin kannustan käymään läpi kaiken sen, mikä pitää meidät kiinni elämässä: me ollaan kaikki vielä niin keskeneräisiä ja vasta matkalla kohti omaa, kokonaista itseä, ettei kesken lähtö palvele ketään... ei meitä, eikä ketään muuta.

Kuolemasta ei ole enää paluuta, ei sitä nappia ole, jota painamalla homma käynnistyy uudestaan ja alkaa alusta. Kuolema on se, joka on ja pysyy, eikä sitä voi sitten enää katuvaisena perua.

Yritetään kaikki muistaa, että elämä antaa vain, jos me pysytään siinä kiinni. Mikään ei oo niin tärkeetä, kun jatkaa matkaa läpi sen helvetin, joka varmasti on jo pian jäämässä taakse. Asiat muuttuu ja kohtalot häikäisee, mutta vaan, jos me annetaan itsellemme -ja sille elämälle- mahdollisuus korjata se, mikä aikoinaan tuntui tuhoutuneen ja kadonneen iäksi.

Joo... Itsemurha vie kaiken sen mennessään, mitä me ollaan rakennettu, eikä jäljelle jäävistä muistoista versoa enää muuta, kuin kipua... Kipua ja lisää sitä surua, jolla me (ehkä) onnistuttiin tatuoimaan pysyvät haavat niihin sydämiin, jotka jää tänne meidän jälkeen.

Taistelua ei voiteta sillä, että annetaan periksi. Tulevaisuus nimittäin tulee väkisinkin, ja ainoa, mitä me lähtemällä muutetaan on se, ollaanko me itse mukana, vai ei.