LUKU 25. KIRJON KAUNEUS

"Meidän menneisyys toimii niin, kuin kaikki muutkin rangaistukset: ne on systemaattisia muistutuksia siitä, että me ollaan tehty jotain väärää. Kyse on kuitenkin just tänä päivänä siitä, mitä me päätetään tehdä tänään se kaiken korjaamiseksi, mikä kerran meni rikki: me voidaan muuttaa asioita vaan katsomalla pelottomina sisäänpäin ja antamalla, jakamalla rohkeutta niille osille meistä, jotka valoa nähdessään kääntyy arkoina pois, peläten paljastuvansa.

Meissä kaikissa on sammiollinen mustaa jossain tuolla sielun syövereissä, mutta tänään me päätetään nähdä ja elää valossa. Meidän polku on repinyt ne sadat haavat ja rakot meidän jalkoihin, mutta usko kun sanon, että niin kauan kun meidän sisällä säilyy se tahriintumaton halu ja kyky rakastaa, on huominen tulossa ja valoisampi kuin eilinen.

Me ei välttämättä olla kaikki saatu samoja etuoikeuksia elämään, mutta niin kuin joku joskus sanoi, count your blessings ja anna ajan parantaa. Me ei voida elää ilman itseämme, joten pidetään huoli siitä pienestä tähdestä, jonka sakarat on vähän taittuneet. Se elää meissä siitä huolimatta, kuinka kovasti me ollaan nähty vaivaa sen hautaamiseksi.

Annetaan itsellemme se viimeinen mahdollisuus onneen: se sysipaska menneisyys odottaa meitä kyllä, mikäli me joku päivä päätetäänkin palata".

Näillä sanoilla mä kirjoitin kirjeen itselleni noin kaksi vuotta sitten, aloitettuani kokemusasiantuntijakoulussa Isoroballa viidentoista muun oppilaan kanssa.

Toki mä olinkin jo saanut treenata sitä oman tarinan kertomista, tehdessäni vertsihommia kaupungilla. Mä olin harjoitellut jo hyvän tovin, mutta silti mä yllätyin taas kerran siitä, kuinka syvältä se oman stoorin rakentaminen ja puhuminen kouraisee siinä tilanteessa, kun on täysin paljas toisten edessä. Täysin vailla niitä muureja, jotka meitä normaalisti suojaa silloin, kun toiset ihmiset on läsnä... enkä mä ollut ainoa, joka itki.

Niin se vaan on musta edelleen outoa, kuinka syvälle tunteisiin oma tarina menee kerta toisensa perään huolimatta siitä, kuinka monesti sen on jo ehtinyt jakaa. Multa itseltänikin meni melkein vuosi, ennen kuin pystyin kertomaan ne oman elämäni kiemurat, ilman muistiinpanoja tai niitä luovia pausseja, kun jännittäessäni unohdin, mitä seuraavaksi olisi pitänyt sanoa.

Alkuun mä kyllä ajattelin, että eihän tää oo homma eikä mikään, kun kerta itse olen joka askeleen omissa saappaissani kävellyt. Että ei mikään oo niin vaikeeta, kun itse elämä.

Kuitenkin, kun siinä sitten istuu ja repii kerta toisensa perään auki ne jo umpeutuneet haavat, tuntuu ainakin musta kovasti siltä, kuin teleporttaisin takaisin niihin hetkiin, joita en toivoisi tapahtuvaksi kenellekään. Puhumisella on kuitenkin taipumus avata ne meidän kokemukset ja muisti siihen samaan tilaan, jonka seurauksena voi alkuun tuntua isostikin pahalta.

Mutta siinä se ehkä sitten kuitenkin onkin, se vertaistyön eheäksi tekevä hienous... Se kokemus elpymisestä siinä, kun jättää kaikki roolit oven ulkopuolelle ja kävelee ryhmään paljaana omana itsenään: näyttämään sen, mitä normaalisti joutuu piilottamaan.

Vaikka periaatteessa me ollaankin tietty ihmisiä kaikki -riippumatta tilanteesta tai toipumisen "tasosta"- on mulle itselleni korvaamattomia ne hetket, kun saan jakaa sen oman tarinani, tarjoten kuulijoille toisenlaista tapaa elää. Elää vapaana päihteistä ja kaikesta siitä paskasta, mitä ne väkisinkin tuo mukanaan.

Mä tiedän kyllä, ettei kaikki tykkää kirjoittamisesta, eikä aakkoset ylipäätään oo jokaiselle se paras ystävä: ei kaikkia kiinnosta sanojen taika.

Siitä huolimatta mä haluaisin kuitenkin haastaa jokaisen tätä lukevan kirjoittamaan tulevalle itselleen pari riviä siitä, mikä on lähtötilanne nyt, ja minne haluaa tulevaisuudessaan päästä.

Vaikka teksti olisikin tarkoitettu vain meidän omille silmille, tekee kirjoittaminen asioista paljon enemmän tosia kuin se, että vain juttelee viestinsä ilmoille ja unohtaa sen saman tien. Kirjoittamisessa on taikaa nimenomaan siksi, että vaikka kaikki muu ympäriltä häviäisi, kirjaimet ja niiden kauneus on ja jää. Ne pysyy siitä huolimatta, kuinka meihin välillä sattuu tai tekee kipeää.

Niin kuin mä oon tainnut ennenkin sanoa, koen mä itse asian niin, että kieli on ajattelun rikkain väline ja sellaisenaan tärkeä bonus kelle tahansa, joka kaipaa muutosta elämäänsä. Mustat kirjaimet valkoisella paperilla on kuiteskin niin hitosti enemmän tosia, kuin tuuleen kuiskatut lupaukset, katoamassa pilviin meidän yläpuolella.

Etkö säkin haluaisi nähdä, mihin kynä ja paperi voi sut päästää? Lukemattomia on nimittäin ne mahdollisuudet, kun antaa ajatuksen lentää.

Jokaisen tarina on kuulemisen (ja ennen kaikkea kertomisen) arvoinen, eikä ne eletyt hetket ja koetut tuskat katoa, vaikkei niistä olisikaan ihan vielä valmis puhumaan: siksi mä tarjoankin kirjoittamista yhdeksi väyläksi käsitellä niitä omia muistoja, kokemuksia ja menetyksiä. Eikä niitä tarvitse näyttää kenellekään vain siksi, että ne on siellä: ne odottaa sivujen välissä sitä päivää, kun on aika astua uudenlaiseen elämään <3

Ps! Tuntuuko susta mahdollisesti siltä, että haluaisit (ikkariomalla taitelijanimellä) saada oman tarinasi, tunteesi tai kokemuksesi niiden nähtäville, jotka ehkä pähkäilee oman polkunsa risteyksessä, tai on huolissaan läheisestään? Onko sulla joku sellainen teksti tai idea valmiina, joka mielestäsi ansaitsisi nähdä päivänvalon, tulla kuulluksi ja luetuksi?

Etsin Kimalletta varten sellaisia tarinoita ja pohdintoja, jotka antaisi erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia omieni rinnalle. Aiheen ei välttämättä tarvitse myöskään rajoittua vain päihteisiin tai addiktioon, vaan kaikenlaiset kokemukset ja ajatukset mielenterveydestä, yksinäisyydestä ja muista elämänkokemuksista ovat tervetulleita.

Jos kiinnostuit, laita sähköpostia tulemaan osoitteeseen metta@kimalle.fi tai täytä yhteydenottolomake yhteystiedot-välilehdellä.

Odotan innolla yhteistyötä teidän kanssa, tehdään tästä kaikille kiva ja avartava kokemus!

Terveisin,

Metta ja Kimalle.fi ja

kaiken sen Kirjon kauneus, mitä me ei aina pystytä näkemään <3