LUKU 24. 29:N MINUA

Aloitetaan! Mun nimi on tosiaan Metta, ja niin kovasti, kuin mä ennen pelkäsinkin kasvamista (liian) aikuiseksi on se nyt jo vähän myöhäistä: 29 vuotta plakkarissa, eikä itku auta tässäkään kohtaa markkinoilla. Vuosia kertyy (ja ryppyjä kans!), ja sen asian kanssa täytyy vaan yrittää pystyä elämään.

Jos mä jotain oon kumminkin onnistunut oppimaan näinä piiiiitkinä ja pimeinä, tähän päivää johtaneina vuosina niin sen, ettei vastuu sittenkään oo kirosana. Vaikka se tietty välillä edelleen hirvittää ja saattaa jopa saada aikaan jäätävän allergiakohtauksen, on homman nimi kuitenkin siinä, että vasta vastuun ottaminen omasta toiminnasta on saanut mut kokemaan tän elämän merkityksellisenä. Mä oon tehnyt paljon isoja valintoja näinä kuluneina vuosina ja kokenut myös niiden painon ja seuraukset, joten ennen kaikkea muuta on mun mielestä tärkeä muistaa, ettei voi ottaa kunniaa onnistumisista, ellei myös ole valmis myöntämään meidän kaikkien taipumusta virheisiin.

Me kaikki täällä myös varmasti tiedetään, miltä kipu maistuu. Se kirvelee suonissa ja silmien takana aina siihen viimeiseen pisteeseen, jossa mikään -edes se kipu- ei tunnu enää miltään.

Kipua on monenlaista ja monen asteista, mutta kaikessa siinä kauheudessaan se kuitenkin muistuttaa meitä siitä, että me kuitenkin -kaikesta huolimatta- ollaan vielä elossa.

Vielä elossa ja siten niin äärettömän tärkeitä.

Juu-u. Hengittämisessä on kuitenkin just niin helkkarin monta hyvääkin puolta siitä huolimatta, ettei tää joka päivä ihan siltä tunnukaan. Vaikka olo olisi aamulla miten paska tahansa, on meillä kuitenkin joka ikinen päivä uusi ja pränikkä mahdollisuus kimaltaa parhaimmillamme ja näyttää muulle maailmalle, että ketä me oikein ollaan. Me voidaan pukea päälle itsevarmuutta, harjata hiuksiin asennetta ja sujauttaa jalat niihin kenkiin, jotka kilometrien lisäksi antaa meille ainakin 10(00000)cm pituuseroa suhteessa niihin unelmiin, jotka vielä eilen tuntui lähes mahdottomilta saavuttaa... ja mä sanon "lähes" siksi, ettei mikään oikeesti oo meidän ulottumattomissa.

Ei ainakaan silloin, kun me lukitaan katse käsillä olevaan kiitokseen ja siihen, miten lyömättömiä me parhaimmillamme ollaankaan.

No, nyt on kuitenkin tähän kohtaan ehkä paras sanoa ääneen myös se, ettei mikään (maapalloa lukuunottamatta) jatka pyörimistä, ellei sille anna vähän vauhtia.

Kuinkahan monta kertaa mäkin olen kuullut, että kärsimättömyys on ruma luonteenpiirre ja asiat tapahtuu silloin, kun on tarkoitus, eikä jatkuva kiire ja hoppu auta mitään. Että mä voin hermostua just niin paljon, kuin vaan ikinä haluan, ja silti homma seisoo huolimatta siitä, kuinka valmis olisin itse jo jatkamaan eteenpäin.

Jep... Jokainen, joka on mut tavannut allekirjoittaa varmasti sen, että mulla on aina kiire kaikkialle muualle, paitsi hautaan. Mä tykkään menemisestä, tekemisestä ja siitä tunteesta, että olen matkalla jonnekin, ja niin kurjaa, kuin se saattaa välillä ollakin, tippuu moni kyydistä sitten, kun tarpeeksi hidastellaan.

Mun tarkoitus ei ole olla ilkeä tai veemäinen, mutta jostain kumman syystä mun pää hajoaa palasiksi heti, kun mun "etenemistä" jollakin tavalla estetään: elämä on tarkoitettu elettäväksi, eikä paikallaan polkeminen aiheuta muuta, kuin helvetillistä painetta ja stressiä siitä, missä me koetaan, että meidän pitäisi jo olla.

Mun mielestä impulsiivisuudessa ja vauhdin huumassa ei oo mitään vikaa niin kauan, kun pitää ratin suorassa ja tietää, minne on menossa: jokaisessa meissä on voimaa, jolla saada aikaan hyvää, joten miksi helvetissä jäädä suu auki odottelemaan, että palkinto putoaa kurkusta alas. Matka on ihan yhtä tärkeä, kuin päämääräkin, eikä kukaan meistä kasvata siipiä sillä, että vetää levyksi ja odottaa, että joku muu hoitaa homman himaan.
Eka täytyy välillä vähän pudota, ennen kuin ne siivet alkaa oikeesti saada jujusta kiinni... Ja pystyy siten kantamaan sen meidän painon verran kultaa.

Hmm... mitäs vielä sitten? Mä en tiedä teistä, mutta ainakin musta itsestäni on tullut näin vanhemmiten aika harakkamainen luonne, ja se tarkoittaa sitä, että kaikki kiiltävä kiinnostaa.

Ennen se olis salee meinannut sitä, että jokainen värikäs kivi rantahiekassa olisi saanut aikaan villin onnen kiljahduksen, mutta tänä päivänä mä punnitsen aarteeni vähän tarkemmin. Oikea säihke löytyy nimittäin sieltä, missä entiset, kipeät haavat on kuroutuneet arviksi ja tehneet meistä sekä empaattisia että kykeneviä kasvamaan... Sillä niin se vain on, että kokemukset on se ainoa asia, joka saa meidät kypsymään, ymmärtämään ja löytämään sen balanssin, jonka myötä myös toisille on meidän elämässä tilaa.

Eikä se harmi kyllä ole mikään itsestäänselvyys, että me opitaan näkemään, ettei toisten onni ja menestys ole meiltä millään tavalla pois.

Niinpä! Kauneutta on monenlaista, mutta hienointa mun mielestä tässä elämässä on kuitenkin se, että me voidaan iloita myös muiden puolesta, jotka loistaa omana itsenään ja kantaa ylpeänä sitä "taakkaa", joka on aikaansaanut sen hohteen, jonka spottivalossa me nyt -tai jonakin niistä kaikista tulevistä päivistä- paistatellaan. Vaikka mulla usein onkin hoppu ja kiire päästä eteenpäin, on mun paras neuvo tässä: antakaa itsellenne ja muille aikaa löytää se lämpö, joka suojaa meitä ympäröivän maailman kylmyydeltä. Tulevat pakkaspäivät saattaa saada meidät epäröimään ja pohtimaan sitä, olisiko takaisin kääntyminen sittenkin se paras vaihtoehto, mutta vain menemällä eteenpäin meillä on mahdollisuus sulattaa se meitä (ja muita) ympäröivä routa, jonka alla meidän kaikkien paras potentiaali on vasta valmistautumassa tulevaan.

No, oli meillä sitten ikää vähän tai paljon, on jotkut joutuneet kulkemaan isosti pidempää reittiä, kun ne muut siinä meidän ympärillä: kaikkien meidän kokemukset on tietty tilanteesta riippumatta ihan omaa luokkaansa, mutta annetaan sen huomion olla. Ei todellakaan anneta sen seistä esteenä meidän ja muiden välissä, sillä jossain kohtaa meistä jokainen joutuu kuitenkin tajuamaan, ettei yksin puurtaminen tuota samanlaista tulosta kuin se, että me yhdessä mennään kohti sitä, millä todella on väliä.

Oli sun kohde sitten raitis elämä, vapautuminen ahdistuksesta ja masennuksesta tai halu elää tätä elämää vapaana omista epävarmuuksista, on yhteys muihin se, mikä saa aikaan muutoksen. Me ollaan vahvoja kaikki, mutta muiden tuella me ollaan jotain niin uskomatonta, ettei mikään voi meitä pysäyttää.

Otetaan siis koppi, kun toinen heittää, ja nautitaan meidän yhteisestä ajasta.

Hyvää syntymäpäivää minä ja kaikki te muut, jotka juhlitte tänään! 29 huikeeta vuotta on nyt takana, ja vaikka välillä on sattunutkin, olisi paskapuhetta sanoa, etteikö tää olis kaikki myös tuottanut paljon kaikkea parasta <3 .