LUKU 23. ERON HETKI
No moikka taas, täällä ollaan! Ja sellaisten asioiden äärellä, jotka mieluummin vetäisin vessasta alas ja unohtaisin.
Mä en varmastikaan voi olla ainoa täällä, jonka päivät tuntuu aina välillä täyttyvän pelkällä tyhjyydellä. Siinä samalla siis, kun kaikki kyky ajatella ja saada asioita aikaan tuntuu katoavan jonnekin, mistä niitä on tosi vaikea saada takaisin.
Mäkin oon nyt jo harmillisen pitkän aikaa sekoittanut huolella omat ajatukseni ja kykyni saada asioita aikaan, odotellen sitä seuraavaa inspiraatiota ilmestyväksi: sitä jotain, joka tuntuisi tekevän tästä ajasta edes vähän tärkeää tai jonkin arvoista.
Mä olen istunut tässä(kin) kädet näppiksellä kauemmin, kuin mitä kehtaan edes myöntää ja toivoen, että tää tunne menis pois... koska tunnehan se on, eikä mitään muuta.
Se on tietty just ihan normaalia, et aina ei vaan huvita. Kaikilla tulee välillä niitä päiviä, kun mikään ei kiinnosta, eikä se energia, jota välillä pursuaa ovista ja ikkunoista suostu tulemaan otetuksi käyttöön.
Mä oon jopa usein kuullut, että suurimmalla osalla ihmisistä niitä päiviä tulee tasaisen tappavaan tahtiin, mutta jotenkin mä tunnun kokevan tämänkin asian vähän eri tavalla... mua nimittäin huvittaisi kovastikin, mutta jostain perkeleen syystä mä en saa pistettyä hösseliksi. Mun päässä vaan vilkkuu, eikä yksikään potentiaaliselta tuntuva idis pysy kasassa niin kauaa, että ehtisi virrata mun ylikuormittuneista aivoista kohti näppistä ja läppärin näyttöä... oh, this pretty bullshit!
Niin... mun paineen- ja stressinsietokyky taitaa edelleen olla noin neljävuotiaan tasolla: vaikka mä parhaimmillani olenkin hyvin tuottoisa ja aikaansaava ihminen, tippuu mun hiusten mukana paljon muutakin, kun mun lautaselle lapataan liikaa tavaraa... Ja jos esimerkiksi työyhteisö (kuten vaik se edellinen) tukemisen sijaan heittää vaan lisää vettä myllyyn, joudutaan sen seurauksia moppaamaan toisten tieltä pitkin matkaa.
Eikä ne ilkeät sanat ja lyttääminen todellakaan motivoi korjaamaan asiaa, mikä tuntuu monille olevan aika vaikeeta ymmärtää.
Nyt ollaan siis lähellä sitä pistettä, jonka jälkeen valo katoaa näkyvistä. Vaikka mun aivot tietty vilkkuu muutenkin, on mun kokemus stressistä tällä hetkellä sen verta kivulias, että täytyy myös osata kuunnella itseään ja tietää, milloin on otettava askel taaksepäin. Sellainen askel, joka pelastaa kaiken, mitä vielä on tulossa :)
Tulevaisuus ja huominen tulee tietty onneksi aina, ja jos mä haluan olla edes vähän läsnä ja mukana elämässä sitä, on mun nyt pidettävä pieni paussi, ihan vain itseäni varten. Ja koska ihan jokainen teistä, joka on eksynyt tänne osaksi Kimalletta on mulle täyden tsempin ja tuen arvoinen, mä haluan olla parhaimmillani ja täysissä voimissa silloin, kun olen teille läsnä.
Eli: Kimalteen blogi jää nyt pienelle kesätauolle. Se tarkoittaa siis pelkästään sitä, ettei uusia tekstejä tule ihan totuttuun tahtiin, mutta tästä huolimatta olen edelleen erittäin tavoitettavissa Kimalteen kautta ihan koko kesän.
Jos siis koet tarvitsevasi vertaista, kokemusasiantuntijaa, yksilöaikaa tai ryhmänvetäjää, niin ole edelleen matalalla kynnyksellä yhteydessä joko Kimalteen yhteydenottolomakkeen kautta tai sähköpostitse metta@kimalle.fi ja vastaan sinulle pikimmiten. Kimalle EI ole tullut tiensä päähän, vaan ottaa vain hieman happea: tämä on tarpeen, jotta pääsen pian taas palaamaan kirjoittamisen(kin) pariin.
Jotta tää sivu ei ihan kokonaan hautaudu muiden kaltaistensa alle, tulee nauhoja edelleen lisää koko kesän, eli aina siihen asti, että tavoitan blogin. Jotain uutta on siis luvassa siitä huolimatta, että otan vähän etäisyyttä läppärin näppikseen ja sen (yleensä) rauhoittavaan tik-tik-tiktik-ääneen, joka säestää mun kaikkea luomista.
Joten! Nää seuraavat sanat on ihan teille kaikille, jotka tätä lukee... pysykää lujana. Mikään ei oo aina samalla tavalla, ja se tarkoittaa sitä, että meillä on jatkuvasti mahdollisuus muutokseen ja siihen, että päätetään jättää se vanha elämä taakse ja astua kohti uutta. Se on aina pelottavaa päästää irti tutusta - niin vahingollista kun se tuttu meille saattaa pahimmillaan ollakin - mutta vain tekemällä niin, me mahdollistetaan meille itselle se parempi tulevaisuus.
Oli kyse kamasta, mielenterveysongelmista tai siitä yksinäisyydestä, ollaan me itse se, jolla eniten on valtaa muuttaa asioita. Pelko on ihan ok ja kuuluu asiaan, mut älkää antako sen tukkia teidän tietä. Vaikka se kuinka onkin normaalia pelätä, ei oo itselle reilua antaa sen repiä alas kaikkea sitä, mitä me ollaan jo työstetty ja rakennettu kurkottamaan kohti taivaita.
Ollaan kaikki tänä kesänä erityisen avoimia kaikille niille hyville, jännittäville ja uusille mahdollisuuksille, joita meille tällä matkalla tarjoutuu. Ootte upeita tyyppejä ja kaiken hyvän arvoisia, joten...
...HYVÄÄ KESÄÄ KAIKILLE KIMALTEEN LUKIJOILLE!
Ja pliis! Pysykäähän kartalla: ootte mitä tärkeimpiä ihmisiä, ja siksi toivon, että tavataan monenlaisissa merkeissä vielä jatkossakin. Tää on kaikki teitä varten, joten tsempataan yhdessä yli mahdottoman ja kohdataan taas tällä samalla paikalla sitten, kun on sen aika.
En unohda teitä, joten älkää tekään unohtako minua.
<3
~Metta ja Kimalle.fi~