LUKU 22. OLISKO KARMA?

Avun tarve... Tarvitsenko apua? Pärjään itse... Pärjäänkö itse? Kestän kyllä... Vai kestänkö?

Ainakin mun omassa elämässä on tapahtunut paljon rankkoja juttuja, joista oon yrittänyt selvitä ihan itse ja omilla voimilla siitäkin huolimatta, ettei mun ehkä olisi aina tarvinnut. Mä(kin) ajattelin pitkään niin, että omat sotkut hoidetaan itse huolimatta siitä, riittääkö voimat vai ei, ja sen takia mä luultavasti kärsin paljon enemmän, kuin mihin todellisuudessa olisi ollut tarve.

Avun pyytäminen voi joskus tuntua ihan yhtä raskaalta, kuin se itse ongelmakin, mutta kun me ollaan kerta yritetty kaikkemme ja jääty silti siihen samaan pulaan, olisi pelkästään tyhmää kärsiä yksin vain siksi, ettei oma ego tai muu anna myöten.

Avun tarve on kumminkin se juttu, johon me harvoin pystytään vaikuttamaan määräämme enempää, eikä se itsessään kuitenkaan oo kenenkään syytä: eläessä käy välillä niin, että paska todella osuu tuulettimeen, ja silloin on paras alkaa miettiä, kuka - tai mikä - voi meitä siinä kohtaa parhaiten auttaa.

Ihan jokainen meistä on joskus tarvinnut toista ja toisen apua. Jokainen meistä on joskus niin väsyksissä, ongelmissa, kipeä, stressaantunut, ymmällään, surullinen tai eksyksissä ettei pääse eteenpäin yksin: avun tarve kuuluu elämään, ja mitä nopeammin sen kukin meistä myöntää, sitä nopeammin saa itse kukin homman ytimestä kiinni ja pääsee rämpimään eteenpäin.

Se on tietty ihan totta, että on ongelmia ja no... ONGELMIA. On isoja ongelmia, pieniä ongelmia, vaarallisia ongelmia ja niitä, joista meillä ei vielä ole hajuakaan. Mun omat ongelmat on ainakin niin moninaiset, etten pysy enää edes laskuissa mukana, mutta siitäkin huolimatta mä porskutan eteenpäin ja kieltäydyn lannistumasta. Mun ONGELMAT on toivottavasti (ainakin tältä erää) muuttuneet takaisin ihan tavallisiksi ongelmiksi, ja pysyvätkin sellaisina niin kauan, kun mä ymmärrän ottaa apua vastaan sieltä, minne mun omat rajat ei yllä.

Niin... Se ei tee meistä heikkoja, ettei aina pärjätä ihan yksin, mutta se tekee, ettei me osata sitä myöntää. ONGELMAT on kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että elimistöön päästyään ne ensin tukahduttaa, sitten ne lamaannuttaa ja lopulta saattaa jopa tappaa. Ethän sä verenmyrkytyksessäkään kieltäytyisi kertomasta lääkärille, mistä koko homma todella alkoi, ja kuinka kyseiseen pisteeseen päädyttiin.

Huumeet, muut päihteet ja myös mielenterveysongelmat on usein syynä sille, ettei tunnu hyvältä kertoa kenellekään ylimääräiselle siitä, mitä itse käy läpi. Se on meihin kaikkiin iskostettu jo harmillisen varhain, ettei itku auta markkinoilla tai muutenkaan silloin, kun ollaan itse "syypäänä" kulloiseenkin tilanteeseen.

Niin... Jostain kumman syystä moni tuntuu edelleen ajattelevan, että addiktio, syömishäiriö tai vaikka masennuskin saadaan kuin lahja joulupukilta: toivottuna ja nätisti paketoituna. Muutenhan kaikilla muilla olisi ihan sama homma, eikä siinä sitten olisikaan enää mitään erikoista.

Se on joo jännä juttu, että vaikka nää kyseiset ongelmat yleistyy yleistymistään, on ne silti monen mielestä edelleenkin jotakin, mitä tulisi hävetä. Hävetä?

Hävetä siis sitä, että me ollaan sairastuttu siitä ympäristöstä ja vallitsevista olosuhteista, joille me ei olla useinkaan mahdettu mitään... Hävetä sitä, että tää maailma ja sen odotukset on täyttäneet meidät epäuskolla, surulla ja kuulumattomuuden tunteilla aina siihen pisteeseen, jossa kamelinkin selkä lopulta katkeaa. Avun tarve ei ole aihe häpeälle. Eikä avun tarve myöskään tee meistä syypäitä yhtään mihinkään.

Joo... Ainakin mä itse koen, että avun pyytäminen on usein todella vaikeaa. Ei niinkään pelkästään siksi, että siinä samalla näkee oman rajallisuutensa, vaan enemmänkin siksi, että siinä mä näen (ja näytän) oman tarvitsevuuteni... eli sen, että ihmisillä on edelleen mahdollisuus satuttaa mua heti, kun näytän olevani "heikoilla". Heikko ja valmis putsattavaksi.

Mä muistan ikuisesti sen yhden päivän, jona mä itkevänä, hikoilevana, tärisevänä ja lähes täysin rahattomana soittelin koko puhelinluetteloa läpi subusta (tai siis sen puutteesta) niin kipeänä, ettei jalat meinanneet enää kantaa. Mä olin joutunut siihen tilanteeseen, koska olin paria päivää aiemmin jälleen kerran päättänyt, että nyt loppuu, ja vetänyt pois kaikki loputkin hätävarat: niin ne reflat pääsi yllättämään niin kovina, että olin varma lähellä liikkuvasta kuolemasta ja sen hitaasta mutta varmasta lähestymisestä.

Joo... Se oli se yksi ainut päivä, kun kukaan ei joko vastannut tai pystynyt auttamaan. Mä olin niin perkeleen kipeä, etten ollut vielä ikinä ollut, ja niin mä päädyin soittamaan sille viimeiselle toivolle, josta en tiennyt mitään muuta, kuin etunimen, puhelinnumeron ja pari yhteistä tuttua.

No, se tyyppi todella vastasi ja sanoi tulevansa heti. Meni ehkä risainen vartti, kun se sanoi olevansa alhaalla, ja niin mä niillä viimeisillä, loppuunkulutetuilla voimilla kävelin itkien portaat alas pihalle luottaen siihen, että saisin vihdoin apua.

Kun se kundi näki, missä kunnossa mä olin, se kiersi kädet mun ympärille halaukseen ja sanoi, että "olisit soittanut aiemmin, ei kenenkään pitäis kärsiä yksin tollasessa jamassa. Mä autan sua, ei oo enää hätää".

Mä olin niin huojentunut, että tyhmyyksissäni annoin sille käteen ne mun viimeiset eurot ja jäin odottamaan, että "ei mee ees tuntia".

Eikä siitä koskaan enää kuulunut mitään.

Tää on tietty se sama tarina, johon jokainen käyttäjä on joskus kuulunut joko tarvitsijana tai hyötyjänä, enkä mä kerro tätä esimerkkiä siksi, että se olisi jotenkin ennenkuulumaton tai jännittävä: ei. Mä kerron tän siksi, että keskittyi se avun tarve ihan mihin hyvänsä, ei sitä koskaan tulisi käyttää toista vastaan: siinä tulee pilanneeksi niin paljon muutakin, kun vain itsensä.

Joo... Jos tietää itse olevansa kykenevä tällaiseen, niin mitä uskaltaa enää ikinä odottaa muilta. Ja entä jos oletkin kärsijän roolissa: monestiko olet jatkossa valmis luottamaan toisen apuun, kun taustalla elää aina pelko siitä, ettei sitä toista oikeestikaan kiinnosta paskaakaan, kuinka sun tai jonkun muu käy. Hyöty on harmillisen usein se kiilto, joka me nähdään sen toisen silmissä, eikä sillä oo myötätunnon tai auttamishalun kanssa mitään tekemistä... ainakaan kentällä.

Mä itse koen, että avun tarve on tietyllä tavalla pyhä: ihan vitun jokainen meistä tarvitsee jossakin kohtaa elämäänsä tukea, apua ja läsnäoloa, ja jos joku on jo ehtinyt sut kyynistää, on se jatkon kannalta aina vain hankalampaa.

Se ei oo koskaan helppoa taipua näkemään, ettei siinä nimenomaisessa tilanteessa pärjää yksin. Se vaatii helvetillistä rohkeutta uskaltaa olla toisen edessä haavoittuva, eikä siinä kohtaa tulisi kenenkään kusta toisen punteille nauraen sitä, mihin ei vältsiin itsekään pysty. Joku päivä tulee sekin hetki, kun osat vaihtuu... ja silloin ainoa varma, taitaa olla karma.

Siispä: se on ihan yksi hailee, oletko avun pyytäjä vai sen antaja. Molemminpuolinen kunnioitus on tässä kohtaa ainoa asia, joka takaa sen, että hyvä jatkaa kiertoaan... samoin kun kaikki se paska, jolla on itse pyrkinyt vain hyötymään. Apu on elämän edellytys niin monella eri tavalla, että sen laiminlyönti ja kieltäminen on periaatteessa turhaa: me ei päästä eteenpäin ilman, ihan niin, kuin ei kukaan muukaan.