LUKU 21. EIKÖ KUKAAN NÄE

04.05.2021

Siitäkin huolimatta, että yksinäisyys on enimmäkseen subjektiivinen kokemus vailla omaa konkretiaa (?), on se kuitenkin asia, joka tilaisuuden saatuaan rikkoo paljon ympäriltään. Vaikkei yksinäisyys itsessään olekaan välttämättä näkyvä, äänekäs tai aina läsnä, on siinä paljon eri merkityksiä ja vivahteita niille, jotka sitä mukanaan joutuu kantamaan.

Pahimmillaan ainakin mun yksinäisyys tuntuu tukahduttavan jopa ilmankin ympäriltään, ja niin ollen estävän kaikki yritykset päästä takaisin kiinni elämään... Ja vaikka yksinäinen itse toivoisikin muutosta tilanteeseen, saattaa kynnys olla jo niinkin korkea, ettei tarvittavia keinoja näytä enää löytyvän. Silloin tuntuu vaikealta yrittää kiinnittyä takaisin sinne, mistä kerran on jo pudonnut, eikä omalla haluamisella tunnu olevan enää juurikaan väliä lopputuleman kannalta.


Yksinäisyys on laajimmillaan moninainen ja moniulotteinen kokemus, joka tuntuu aina pienestä hetkestä ikuisuuteen samalla, kun se ottaa meiltä paljon vain antaakseen tyhjää takaisin. Yksinäisyys on... no, se on kokemus, jota en toivo kenellekään, sillä mikään tässä maailmassa ei vielä ole sattunut niin paljon, kuin se jatkuva hylätyksi tulemisen tunne ja kokemus, ettei kukaan kaipaa.

Yksinäisyys on pahasta, ja lopulta se tappaa... Tai siltä se ainakin tuntuu silloin, kun muu maailma elää ja tanssii sen meidän oman tyhjiön ympärillä.

Vaikka tää nyt varmasti on monelle ihan selvää huttua, täytyy ehkä kuitenkin aloittaa siitä, että yksinolo ja yksinäisyys on onneksi kaksi ihan eri asiaa. Vaikka ne usein hengaileekin keskenään ja saattaa näyttääkin samalta, on se isoin ero siinä tunteessa, jonka kanssa sitä sit eletään. Yksinäinen voi olla silloinkin, kun ympärillä hengaa kymmeniä muita, mutta yksin ollaan niin, ettei kukaan näe.


Muunmuassa mulla itselläni meni lähes 25 vuotta oppia, ettei yksinolo välttämättä ole aina paha asia. "Parempi yksin, kuin paskassa seurassa" sanoo myös yksi hienoimmista sananlaskuista siitäkin huolimatta, että tajusin sen viisauden vasta näin myöhään.

Olenko yksin vai yksinäinen? Niissä kahdessa on huomattava ero, eikä vastausta tarvitse etsiä kovinkaan kaukaa: sen kyllä tunnistaa ja tuntee silloinkin, kun ei välttämättä haluaisi.

Niin... Parhaimmillaan yksinolo on kai sitä, että kun me hengataan hyvällä fiiliksellä kotona - viinirypälekulho ja hyvä kirja käden ulottuvilla - on aika epätodennäköistä, että ilta päättyisi kouralliseen unilääkkeitä vain siksi, ettei tunnu olevan muutakaan tarjolla. Kun me opitaan viettämään laatuaikaa itsemme kanssa, tuntuu sillä hetkellä varmasti aika samalta, kuin akusta laturissa: hermo lepää ja voimaantuminen voi pitkän päivän jälkeen vihdoin alkaa.


Kun me osataan viihtyä ja nauttia siinä omassa seurassa - arvostaa sitä omaa aikaa ja olemista - ei se tunnu enää väkinäiseltä tai pakotetulta siten, kuin aikoinaan. Se on kyllä totta, että ainakin mä oon joutunut näkemään hitosti vaivaa oppiakseni olemaan itsekseni, mutta samalla se kuitenkin on yksi tärkeimmistä läksyistä tällä matkalla kohti omaa, turvallista itseä.

Kyllä: konkreettinen yksinolo ei oo paha juttu, mutta yksin siellä omassa päässä, omien pelkojen, puutteiden ja rikkinäisten toiveiden äärellä on. Yksinäisyys tuntuu usein tuplaavan kaiken sen, mitä me ei välttämättä haluttaisi muutenkaan tuntea, ja kaikki se suru ja murhe meissä alkaa lopulta venyä kohti ääretöntä silloin, kun ainoa pelastaja paikalla oltaisiin me itse.


Vaikka Koronassa ei muuten mitään hyvää olekaan, olen mä välillä miettinyt, onko tän sairauden tulo saanut ihmiset ehkä enemmän näkemään, kuinka paljon kipua, pahaa, ahdistusta ja surua voi yhden ihmisen päivään mahtua silloin, kun on yksinäinen. Kuinka turha, tarpeeton ja unohdettu olo sitä tulee, kun ei oo mitään, minne mennä tai mitään, minne kuulua, sillä vallitsevista olosuhteista huolimatta me kaikki tarvittaisiin kuitenkin se kokemus, että meillä on väliä.

Vaikka mä periaatteessa oonkin jo oppinut viihtymään myös omassa seurassani, on illat sitä aikaa, kun ajatukset kieppuu samaa kelaa tuottaen väkisinkin sen kysymyksen, että miksi mä olen (taas) yksin. Miksi mä olen yksin ja unohdettu siitäkin huolimatta, kuinka kovasti näen vaivaa muuttaakseni asian.

Joo... ne on todella niitä hetkiä, joina mun raittius on kaikkein eniten vaarassa siitäkin huolimatta, että oon kulkenut jo hyvän matkaa toiseen suuntaan. Vaikka mä tänä päivänä tiedän jo, ettei ne suhteet olleet aitoja tai muutenkaan pelastettavissa, huutaa yksinäisyys mun korvaan välillä vieläkin niin kovaa, että sen kaiken unohtaminen tuntuu taas hetken verran mahdolliselta.

Homman nimi on kuitenkin kai onneksi siinä, ettei me opita kokeilematta. Aikoinaan sillä ei juurikaan ollut väliä, kuka siinä vieressä hämmästeli tokkuraisena, kunhan vaan ei tarvinnut olla ihan yksin.

Tänä päivänä mä en kuitenkaan enää tyydy itseäni vähempään: mulla on arvo, josta en enää luovu siitäkään huolimatta, että sen löytämiseen meni hidas ja pieni ikuisuus.


Niin hölmöltä, kuin se ehkä joillekin kuulostaa, vasta mun kissat opetti mulle sen, mihin yksikään ihminen ei ole ennen niitä pystynyt: ne opetti mut vaatimaan parempaa.

Ennen niiden tuloa mulla ei nimittäin ollut mitään. Mä olin täysin arvoton, tarpeeton ja täynnä itsevihaa aina siihen pisteeseen, etten keksinyt yhtään syytä rakastaa tai edes ihan vähän välittää siitä, kuka olin. Kissat kuitenkin tuli ja opetti mulle, ettei mussa oikeesti ole mitään konkreettista vikaa: mä vain etsin epätoivoissani niistä mahdollisimman vääristä paikoista.

Sen verran on nimittäin tänä päivänä selvää, että mä tarvitsin rakkautta kuin janoon kuoleva vettä siksi, etten ollut itse sitä kykenevä antamaan. Mut oli rusennettu kasaan kuin tyhjäksi juotu bissetölkki niin monesti ja moninaisissa tilanteissa, etten jaksanut enää uskoa, että voisin joku päivä todella olla rakkauden arvoinen.


Huh... No, nyt me ehkä eksyttiin vähän aiheesta, mutta mun mielestä nämä kyllä kytkeytyy toisiinsa. Mä nimittäin luulen, että ihminen, jolla on terve käsitys itsestään ja omasta arvostaan, ei ehkä koe yksinäisyyttä ihan samalla tavalla kuin henkilö, joka ei näe olevansa välittämisen arvoinen. Mä uskon, että se yksinäisyyden kupla muodostuu paljon muustakin, kuin vain siitä, ettei ole ketään, kenelle soittaa. Yksinäisyys on vitsaus, jonka voittamiseen tarvitaan paljon muutakin, kuin terävä nuppineula ja teennäinen taputus olkapäälle... Vain aito välittäminen ja läsnäolo korjaa sen, mitä toiset on vahingossa - tai tahallaan - saaneet rikki.

Joka tapauksessa -tänä raittiina päivänä - mä saan kuitenkin olla onnellinen siitä, että mulla on kaksi sydänystävää: he välittää ja antaa myös mun olla läsnä silloin, kun heitä jurppii ja masentaa.

Se ei harmi kyllä tarkoita kuitenkaan sitä, että yksinäisyyden kokemus olisi täysin hävinnyt tai voitettu, mutta ekaa kertaa mulla on joku, jonka kanssa voin senkin fiiliksen jakaa sitten, kun koen olevani siihen valmis. Yksinäisyys ei välttämättä tule ikinä häviämään mun elämästä kokonaan, mutta tänä päivänä mulla on enemmän mahdollisuuksia pärjätä sen kanssa, kuin mitä mulla on ollut koskaan ennen.


Vaikka raittius välillä tietty vituttaakin, on se se mahdollistava tekijä, kun puhutaan ystävyydestä. Kohtalotovereita toki löytyy ulapaltakin, mutta mun kokemus on se, että ilman kamaa mulla on vieruskaverille niin paljon enemmän annettavaa, kun vaan ne hätäiset vedot piriä ja karhu siihen perään.

Vain pysymällä raittiina mä (ja tietty sä!) voin kantaa oman korteni kekoon ja pitää huolen siitä, että olen läsnä ja saavutettavissa: kun ystävyyttä todella tarvitaan, ei mikään ulkoa tuleva, ylimääräinen asia pääse ryssimään mahdollisuuksia mun puolesta. Vain putsina olen itse tarjolla ja valmiina auttamaan, enkä mä siksi halua enää käyttää :)


"Yksinäisyyden kuori tukahduttaa ja saa miettimään, ollaanko oikeesti ees olemassa. Yksinäisyys hioo meistä särmät ja lopulta persoonankin, jonka jälkeen me vaan aletaan katoamaan. Näkeekö kukaan meitä? Me ollaan tässä, vaikkei kukaan huomaisikaan".

~Metta S. 16-vuotta~


Joten: ollaan läsnä ja tarjotaan käsi sille, joka muuten jäisi yksin pimeään. Joku päivä sitä kättä saatetaan tarjota myös meille, eikä siihen tarttuminen tarkoita sitä, ettei pärjättäisi omillaan: se tarkoittaa, että ollaan tarpeeksi vahvoja näkemään, että yhdessä me ollaan lujempaa tekoa, kuin mitä kukaan voi ikinä yksin olla <3 .