LUKU 2. AALLONPOHJA (Ja mistä se oikein löytyy?)

Yksi terävimpiä muistikuvia mun käyttöajoilta on nurinkurisesti hetki, jona mä vihdoin palailin psykoosin rajamailta kohti pintaa ja hetkellisesti näin kerralla koko sen pohjattoman kauheuden, jota mun oma elämä oli täynnä. Mun jalat ei toimineet eikä mun käsissä ollut tuntoa, ja ainoa mihin mä pystyin oli pelokas ja lohduton itku. Mä vietin sairaalassa monta päivää, kauhuissani ja tosi lähellä luovuttaa... ja vaikka itku loppui aikanaan ja vaihtui kauhunsekaiseen hiljaisuuteen ei mulla tuntunut olevan enää mitään syytä jatkaa.

Mun äiti kuitenkin istui mun vierellä joka päivä: se kuunteli, silitteli ja lohdutti ja yritti parhaansa mukaan valaa muhun vielä vähän uskoa, jotta mä jaksaisin vielä kerran kerätä ne mun viimeiset voimat ja nousta siitä sängystä ja takaisin elämään. Silloin mä myös kysyin mun äidiltä, että miksen mä kuole, kun en selvästikään osaa elää ja äiti katsoi takaisin silmät kyynelissä ja sanoi, että mulla on vielä tehtävää.

Mä olen monesti kuullut käsitteen aallonpohja, ja niin on varmasti moni teistäkin. Mä olin pitkään siinä uskossa, että kun asiat menee tarpeeksi huonosti ja halu elää sitä kautta loppuu, tulee vastaan se "viimeinen aallonpohja", josta on vain yksi tie, ja se vie ylöspäin.

Moni mun ympärillä tuntui myös uskovan niin, että kun jotain tarpeeksi kamalaa tapahtuu niin halu käyttää korvautuu halulla toipua ja näin se elämä sitten muuttuu... Mutta tässä mä olen kuitenkin kertomassa, ettei se ole ainoa saati oikea reitti täydempään elämään: jokainen meistä istuu ihan itse siinä ohjaajan penkillä puristamassa rattia... ja jarrua saa painaa heti, kun siltä tuntuu.

Toki tää on vain mun mielipide ja kokemus, mutta kun miettii munkin elämän eri vaiheita alkaa sitä väkisinkin miettimään, että missä se aallonpohja sitten oikein kuppaa. Mun kavereista oli tosi hauskaa naureskella milloin millekin katastrofille mun elämässä ja perusläppä oli aina se sama: mitäs nyt kun ne kaikki yhdeksän elämää on jo käytetty.

Suomeksi sanottuna se tarkoittaa sitä, että oli se aallonpohja kuinka syvä, pimeä ja loputon tahansa ei mikään tapahdu automaattisesti. Mä mietin usein ja pitkään, että ehkä mulla ei sitten vaan ole sitä samaa 'kynnystä' kuin muilla, koska kaikesta kamalasta huolimatta mä edelleen käytin ja käytin paljon, vaikka en olisi enää halunnut. Vuodet vieri ja mä väsyin joka päivä enemmän ja enemmän, eikä sitä ultimatum-syvännettä silti vaan näkynyt: mä halusin lopettaa, mutten kaikista yrityksistä huolimatta pystynyt.

Sitten tuli se päivä, kun mä hain korvaushoitoon. Mä olin vastustanut ajatusta pitkään (huijausta!), mutta lopulta mun oli pakko myöntää, ettei mun omat keinot riittäneet ja jossain kohtaa sitä lopulta sit tajusi, että sitä maailmanloppua oli ihan turha jäädä odottelemaan: mä olin niin väsynyt elämään ja käyttämiseen, että lääkehoitoon hakeutuminen oli viimeinen pinnalla pitävä asia.

Mun arviointi kesti monesta syystä aika pitkään, mutta kun hoito sit alkoi aloin mä pikkuhiljaa saada oheiskäytönkin kuriin ja lopulta karsittua pois kokonaan, ja niihin aikoihin alkoi myös se siihenastinen elämä ja kaikki ne epätoivoiset räpistely-yrityksetkin näyttäytyä oikeassa valossa :).

Nyt me ollaan siis tultu siihen tulokseen, että aallonpohja on tosiaan asia, joka jokaisen täytyy määritellä itse siinä samalla, kun kartoittaa omaa haluaan muutokseen, sillä lopettaa meidän kuitenkin täytyy, mikäli terve, täysi ja palkitseva elämä meitä kiinnostaa.

Se, joka sanoo että raitistuminen on helppoa puhuu tietty ihan täyttä paskaa, mutta totta on ainakin mun kohdalla se, että isoin palkinto tähän mennessä on ollut kokemus elpymisestä... mun ei tarvitse enää pelätä, puolustaa itseäni ja kokea kipua eri muodoissa joka päivä, eikä mun tarvitse enää nähdä pettymystä ja surua mulle tärkeiden ihmisten kasvoilla. Mä joudun toki joka päivä määrittämään uudestaan mun suhdetta kamaan ja käyttämiseen, mutta se ei oo enää sitä fanaattista pakkoa vaan enemmänkin omien arvojen ja halujen päivittämistä: mä saan kasvaa itsekseni ilman, että jokin ulkoa tuleva asia ohjaa mun koko tulevaa elämää ja kaikkia sen päiviä.

Aallonpohja... se on juttu, joka oikeesti tulee vastaan vasta sitten, kun me todella päätetään -päätetään itse- että nyt riittää. Niin surullista kun se onkin, on munkin pitänyt nousta uudestaan ylös sata miljoonaa kertaa sen jälkeen, kun on käytetty, hakattu, huijattu, ryöstetty, herätty sairaalasta, putkasta tai suljetulta osastolta. Oli se termi sitten se aallonpohja tai katuoja tai vaikka viimeinen niitti ei mitään näistä tule vastaan ennen, kun me ihan itse tajutaan olevamme vastuussa meidän omasta hyvinvoinnista. Tottakai monet asiat vaikuttaa lopputulokseen, mutta vain me itse voidaan päättää, missä kohtaa meille riittää eikä sitä valtaa voi antaa pois, vaikka haluaisi. Olkoon se aallonpohja kuinka lähellä tai kaukana tahansa, on meillä ne parhaat paikat katsella lopputulosta, joka me (itse!!) ollaan valittu, sillä elämä menee eteenpäin ja niin voidaan mekin mennä, kun eka tehdään selväksi se, mitä maailmalta, huomiselta ja tulevilta vuosilta halutaan.