LUKU 18. KUIN TUHKA TUULEEN

Menetys ja sen kokemus on jo ajatuksena sellanen, että harvalta löytyy ne oikeat sanat tosta vaan silloin, kun joutuu näkemään, kuinka toinen kärsii. Läheisen kuolema on aina kivulias kokemus, jota jokainen suree tavallaan huolimatta siitä, mitä loppupeleissä oikeastaan tapahtui. Pelko toisen puolesta hälvenee, mutta kipu jää.

Ja sitten se itse luopuminen... Se tuottaa tuskaa ihan eri tavalla, kun mikään muu, mitä me tän pallon päällä koetaan. Vaikka hän - täältä liian aikaisin lähtenyt - olisikin yhdistänyt meistä monia, suree jokainen yksilöllisesti siinä hetkessä, kun hyväsit täytyy jättää. Vaikka luopuminen tuntuukin aina pahalta ja usein repii meidät rikki, joutuu jokainen tänne jäänyt miettimään, kuinka saavuttaa se sellainen rauha, että muisto kulkee meidän mukana estämättä kuitenkaan elämää.

Kaikki mun luota lähteneet on tavalla tai toisella jääneet kohtaloittensa vangiksi huumeiden takia... joko suoraan yliannostuksena tai kaman mukanaan tuomien tapahtumien johdosta.

Vaikkei olekaan olemassa oikeaa tai väärää tapaa kuolla, olen mä itse kokenut, että huumeiden jättäessä sen viimeisen jäljen, tuntuu oma käyttö yhä vähemmän "oikeutetulta". Kun jälleen yksi on poistunut liian aikaisin, jättää hän jälkeensä vain sen huutavan, kaikuvan tyhjyyden, jonka kanssa jäljellejääneiden on vain opittava elämään.

Joo... Mä mietin pitkään, voisinko kirjoittaa tämän luvun oikeita nimiä käyttäen, mutta koska mulla ei ole vahvaa linkkiä ystävieni vanhempiin tai muuhun perheeseen, tuntuu paremmalta jättää tunnistettavat piirteet pois ja keskittyä niihin muihin, ihan yhtä tärkeisiin asioihin.

Kun ensimmäinen mun läheisimmistä ystävistä kuoli, mä tunsin meneväni rikki tavoilla, joita en ollut kokenut koskaan aiemmin. Kaikki se tuska, suru ja hämmennys, jonka kanssa olin oppinut itsessäni elämään, tuntui hetken täysin turhalta ja kaikki eri ulottuvuudet menetetyiltä... Mun ystävä oli poissa, eikä ollut mitään, mitä voisin asialle tehdä.

Vaikka mä kuinka olin välittänyt, jäi meistä jäljelle vain ne muistot, joita mä siitä hetkestä lähtien kantaisin eteenpäin yksin.

Niin se vaan taitaa olla, haluista ja taidoista riippumatta. Vaikka toinen olisikin nyt rauhassa, jää sitä väkisinkin miettimään, kuinka epäreilu ja äkillinen on kokemus kaiken pysähtymisestä... Miksi muiden maailma edelleen liikkuu, vaikka oma tuntuu siinä hetkessä tulleensa tiensä päähän.

Kentällä kulkee sanonta, jonka mukaan "parhaat lähtee ekaks", ja vaikka toinen olisikin nyt vaikeuksien ja pahan olon tavoittamattomissa, jäädään me loput hämmentyneinä miettimään, mitä seuraavaksi. Mitä nyt, kun taas on yksi meistä poissa.

Joo... Aina, kun joku mun läheinen on lähtenyt jatkamaan matkaa, mä olen yrittänyt kirjoittaa jotain, jolla säilöä ja ikuistaa ne kuolemattomiksi muuttuneet jutut, jotka teki heistä heidät. Mä olen itkua pidätellen kirjoittanut jotain, joka auttaisi muistamaan huonojen sijasta hyvät ja surun sijaan ne hetket, jotka teki meistä meidät.

Mä olen yrittänyt kirjoittaa säilöön kaikkea sitä, minkä koen tärkeiksi muistaa, mutta menetyksen huuhtoessa yli musta on usein tuntunut, ettei kynä riitä kuvailemaan eikä sanat kertomaan sitä, kuinka tärkeä se toinen mulle oli... Kuinka tärkeä ja silti jo poissa.

Nää on kuitenkin niitä tilanteita, joissa meidän olisi hyvä herätä miettimään myös sitä omaakin tulevaa: halutaanko me seurata niiden täältä jo lähteneiden jalanjäljissä, vai ymmärretäänkö me se, että kentällä kuolema ei odottele meistä ketään.

Joku voi tietty edelleen ajatella, että "enhän minä", mutta totuus on se, että niin kauan, kun tuuttaa itseensä ylimääräistä voimaa, itsevarmuutta, älyä tai energiaa on ihan varmasti lähtijöiden listalla ennemmin, kuin myöhemmin. Sillä ei nimittäin lopareissa oo mitään väliä, käytätkö vähän vai paljon vai vaan silloin, kun siltä tuntuu, sillä fakta menee kuitenkin siinä, että huumeet vauhdittaa jokaisen lähtöä ja siirtymistä osaksi sitä historian ikuista havinaa.

Niin... Me ollaan kaikki olemassa vain niin kauan, kun kellossa viisarit liikkuu, ja vaikka kukaan ei tiedä päiviensä määrää, voi jokainen tehdä parhaansa saadakseen sen jäljellä olevan ajan riittämään.

Parhaiten me kuitenkin kunnioitetaan meidän rakkaiden muistoa sillä, että pidetään meidän omaa aikaa arvossa ja pyritään kohti parempaa. Vaikkei me voidakaan tarkkaan tietää, mitä meidän lähteneet läheiset olisi tästä kaikesta ajatelleet, on mun mielestä turvallista olettaa, ettei kukaan heistä kuitenkaan toivo meidän lähtevän samoin, kuin he teki.

Meillä on kaikilla vielä olemassa ne kyvyt, joilla nousta siitä suosta, josta he ei tule enää pääsemään ylös. Vain elossa meillä on mahdollisuus muuttaa tätä maailmaa, vaikka sitten yksi menetys kerrallaan. Tehdään parempia valintoja tänään, jotta yksikään meidän ystävä ei ole lähtenyt täältä ihan turhaan. Mä kaipaan omiani ja muistan heidät aina... tehkää tekin samoin, jotta kaikki se kauneus kuitenkin jää. Huolimatta siitä, ettei he sitä enää näe <3

Kaikkien poisnukkuneiden ystävieni muistolle.

Erityisesti N, J ja M: kaipaan teitä.