LUKU 17. MIELENI MAISEMA

Kaikkia niitä kertoja, kun jotain on peruuttamattomasti rikkoontunut mun sisällä yhdistää vain se syövyttävä kipu ja pelko, ettei musta tule kokonaista enää ikinä... Ettei niistä sirpaleista mun jaloissa ole mahdollista taikoa enää mitään ehjää tai pysyvää.

Se on tosiaan ihme juttu, miten usein tuntuu vaaka kallistuvan ihan väärään suuntaan silloin, kun toisessa kupissa on hyvät ja toisessa ne huonot. Mikä selittää sen, että ne kipeät muistaa aina tarkemmin kuin ne, jotka saa meidät sinnittelemään ja jatkamaan eteenpäin? Sen lisäksi siis, että kantapään kautta me opitaan selviytymään.

Joka tapauksessa on tosi tärkeetä pyrkiä muistamaan ne asiat, jotka saa meidät liikkeelle ja toimimaan, sillä silloinkin, kun me nähdään pelkkää mustaa, on se valo pimeydessä mahdollista löytää, kun katsoo oikein tarkkaan. Vaikka se pimeys tuntuisikin nielaisevan meidät kokonaisena, voidaan me edelleen yrittää pistää vastaan.

Mun oma mielen maisema on muuttunut jo lukuisia kertoja huolimatta siitä, ettei vuosikymmeniä oo ehtinyt kulumaan montaakaan, ja vertailemalla niiden värimaailmoja, muotoja, valon määrää ja pensselinvetoja on mahdollista päätellä paljon siitä, minkälaista maailmaa mä olen minäkin aamuna herännyt katselemaan.

Tänään ja tässä hetkessä mä kuitenkin jo toivon, että ne kaikkein synkimmät, agressiivisimmat ja terävimmät viivat olisi jo vedetty: vaikka meissä onkin hädän hetkellä voimia kuin pienessä kylässä, on jatkuva taistelumodessa eläminen tosi kuluttavaa.

Jos mä lähtisin nyt just valitsemaan värejä uuden taideteoksen tarpeiksi, mä luultavasti aloittaisin siitä kaikkein syvimmästä turkoosista, mitä kaupasta saa.

Mä käyttäisin sitä maalatakseni taivaan, jota katsomalla ei ihan voisi varmuudella sanoa, onko tulossa rankkasade vai putoaako taivaista sirpaleista lasia.

Taivaasta mä siirtyisin maalaamaan jäisen lammen, jonka laventelinsävyinen, peilikirkas pinta hohtaisi viimeisissä auringonsäteissä, valaisten pienen hahmon ja sen puhtaan pastelliseen hankeen jättämät pikkuruiset jäljet.

Lammen molemmin puolin mä maalaisin kasvamaan hentoja, tummansävyisiä kirsikkapuita, jotka talvisesta ympäristöstä huolimatta kukkisivat täydessä loistossaan: niiden mustanpuhuvat, ohuet oksat näyttäisivät värisevän tuulessa, joka enteilisi kunnon rajuilmaa.

Sen jälkeen mä maalaisin maisemaan pienen puron, joka ilmestyisi näkyviin puunoksien ja -runkojen takaa. Siitä huolimatta, että maalauksen lampi olisi jäässä, pulppuaisi sen smaragdinvihreä vesi vapaana yli kivisten ja lumisten rantapengerten laskeakseen lopulta jään alle... Siihen lampeen, jonka rannalla se pieni hahmo kurkottaisi vieläkin kohti jotakin, mitä paljas silmä ei näe.

Sen taulun kehykset olis puuterisen ruusuiset, ja niiden pinta hohtaisi kauniina kuin kulta.

Joo... Mikäköhän järki tässä on. Miksi mä kerron teille, minkälaisia sarjakuvia mä töhrin aivojeni seinämiin? Miksi mä koen tän tärkeänä, ja miksi mä valitsin oikein väritkin?

Mä kirjoitan tästä siksi, että mun mielestä ihan jokaisen on hyvä hidastaa välillä ja miettiä, minkälaisessa maailmassa oikein elää, ja miksi. Mikä on se, joka aiheuttaa meille surua, ja mistä tulee se tunne, ettei meitä aina halutakaan ymmärtää.

Mä itse oon maailman huonoin hidastelussa ja harkitsemisessa. Mä oon aina ollut (mahdollisimman) kärsimätön ja kiireessä, mutta koska mä kuitenkin tunnen itseni, pystyn mä tänä päivänä jo näkemään ne puoliksi tehdyt päätökset ja niistä versoneet seuraukset: ne, joita mä en aikoinaan osannut ennakoida.

Tietty rakkaus oli syynä moneen vahinkoon ja kipuun, mutta jos mä olisin osannut pitää puoliani, olisi paljolta tuskalta vältytty samalla, kun olisin päässyt vahvistumaan itsenäni. Mä kuitenkin annoin toisen vetää ohjaksista, ja se teki pahempaa vahinkoa, kuin mihin olisin ikinä pystynyt yksinäni.

Hyvä esimerkki tilanteesta, jossa mun oma mielen maisema räiskittiin liian rikki on se aamu, kun mä lopulta olin niin väsynyt, neuvoton ja palasina, että yritin itsemurhaa. Siitä kaikesta on onneksi jo melkein kymmenen vuotta aikaa, mutta edelleen mä muistan sen hädän ja kirkuvan pahan olon, jota en jaksanut pidätellä sisälläni enää hetkeäkään.

Itsemurha oli tosiaan ajatuksena pyörinyt mun päässä ennenkin... sellaisella tavalla, että sen olisi voinut luulla asuneen siellä vähän pidempäänkin.

Kuitenkin joka kerta, kun mä olin ryhtymässä ajatuksista tekoihin, alkoi kyynelet valua niin valtoimenaan, ettei musta ollut muuhun, kuin lyhistymään lattialle itkemään vähän lisää... Ja siihen se homma sitten aina jäi, kyyneleiksi lattialle ja kivuksi mun pään sisään.

Niimpä mä vaan itkin ja itkin, kunnes silmät turposi umpeen ja nenä valui niin, ettei edes tamponi olisi saanut sitä loppumaan... Mä itkin sen oman pahan oloni uuvuksiin ja nousin sitten lattialta elääkseni taas tätä elämää, joka oli kuitenkin jo pitkään tuntunut mahdottomalta jatkaa.

Sitten tuli kuitenkin se yksi tietty aamu, joka tuntui heti auringon herätessä erilaiselta jo pelkästään siksi, etten mä itkenyt enää: ekaa kertaa elämässäni mä olin jo niin lopussa ja nujerrettu, ettei itkulle ollut enää sijaa.

Niin mä sitten tiesin, mitä mun tulisi seuraavaksi tehdä, jotta se kipu vihdoin jättäisi mut rauhaan... Miten mun tulisi toimia, jotta kaikki se tuska vihdoin unohtaisi mut ja antaisi mun poistua sinne, minne kukaan ei voisi enää seurata.

Niinpä mä menin suihkuun, meikkasin ja puin kivat vaatteet päälle ennen, kun nielin kaikki lääkkeet mun kotoa... ja sitten mä istuin kynän ja paperin kanssa lattialle kirjoittaakseni ylös ne viimeiset asiat, jotka mä tulisin ikinä sanomaan kenellekään.

Joo... Sekin homma kuitenkin kusahti, koska kaikesta siitä mömmöstä huolimatta mä kuitenkin heräsin sairaalassa.

Vaikka se olikin kaikkia maailman todennäköisyyksiä vastaan, mä todella heräsin jostain helvetin syystä takaisin siihen prikulleen samaan tuskan pyörteeseen, jonka olin lopen uupuneena yrittänyt välttää. Mä olin tilaisuuteni käyttänyt ja mogannut senkin, ja silloin ainoa jäljelle jäänyt vaihtoehto oli vetää keuhkot täyteen ilmaa ja valmistautua sotaan: jos mun ei kerta ollut tarkoitus kuolla, oli revittävä jostain niitä olemattomia voimia ja alettava elää.

Tää kyseinen tapahtuma on yksi niistä hetkistä, jolloin mun oma sisäinen maisema mustui täysin sekä mun, että jonkun toisen toiminnan seurauksena: vaikka mä luulin tulleeni tieni päähän, oon mä tänä päivänä oppinut olemaan helpottunut siitä, että mun taistelutahto kuitenkin vei läpi siitä kaikkein syvimmästäkin pimeydestä.

Silloin mä opin, että lopareissa meillä on todella mahdollisuus vaikuttaa vain meihin itseen ja siihen omaan toimintaan. Me voidaan viimeiseen asti yrittää muuttaa muita ja takoa juttuja niiden päähän, mutta loppumetreillä ainoa tärkeä juttu on se, mitä me siihen omaan tauluumme maalataan: mikä on niin tärkeetä, että se täytyy säästää, ja mikä on niin painavaa, että se hukuttaa meidät matkalla rantaan.

Mun tarkoitus on tällä kertoa teille, että vaikka kuinka kokisitte tulleenne umpikujaan, on ongelmista aina jokin reitti ulos siltikin, että se polku harvoin on se helpoin. Ihan jokainen meistä on ansainnut täällä mahdollisuuden tulla onnelliseksi ja korjata ne asiat, joiden suhteen kokee toimineensa väärin.

Vain menemällä rohkeasti eteenpäin me voidaan saavuttaa ne virstanpylväät, jotka koristaa meidän omaa tietä matkalla sellaiseen elämään, jota me ihan itse halutaan elää. Meidän jokaisen tulee kumminkin löytää se oma arvo ja harmonia niiden eri puolien väliin, jotka munkin sisällä on taistelleet kykenemättä ymmärtämään toisiaan.

Vaikka me kuinka oltaisiin räiskyviä ja välillä jopa vaaraksi itsellemme, on ne tärkeimmät narut meidän omissa käsissä ja siten käytettävissä silloin, kun tarvitaan joku pelastamaan: pelastetaan itse itsemme ja jatketaan ohi niistä, jotka sai vaan aikaan kipua.

Vaikka munkin mielenmaisemat on maalattu impulsiivisilla vedoilla, purppuranpunaisella verellä ja hopeisilla kyynelillä tarkoittaa se pelkästään sitä, että oon tehnyt parhaani ja elänyt niillä voimilla, joita kellään muulla ei ole: koska meistä jokainen on yksilö, on jokainen maisemakin erilainen ja niin ollen arvokas sellaisenaan.

Älä päästä ketään muuta roiskimaan sun kanvaasille, sillä sä oot kuitenkin se, joka ne roiskeet joutuu siivoamaan. Elä vahvasti, maalaa kauniisti ja ota pensselistä kiinni sitä, joka yrittää sua estää ;)

"Me ollaan oikeita ja aitoja ja rohkeita: tää on mun taulu, tee v*ttu omas!"