LUKU 16. SYÖMISHÄIRIÖNI MUN 2/2

Niin... Viime kerralla me tosiaan jäätiin siihen kohtaan, jossa mun koko elämä lähti sille valittuun suuntaan, eikä mitkään mun korjausliikkeet mahtaneet asialle enää mitään. Mä en pystynyt enää lopettamaan syömistä, eikä mikään mun siihenastisen elämän aikana ollut valmentanut mua siihen pahan olon määrään, jonka kanssa mä elin seuraavan vuosikymmenen.

Siispä jatketaan:

Siitä tosiaan alkoi mun reippaat kymmenen vuotta kestänyt bulimia... se, joka tuhosi kaiken, mitä mä olin joskus ollut.

Multa vietiin kertaheitolla kaikki itsekuri, itsekunnioitus, elämänilo ja ylipäätään halu nousta sängystä elämään tätä elämää: mä putosin pää edellä masennuksen syvään kuiluun, eikä mikään tuntunut enää tarpeeksi tärkeältä kiskoakseen mua sieltä ylös.

Se oli jumalatonta tuskaa, voin kertoa. Mä makasin viikko toisensa perään siinä samassa sängyssä, samassa paskasessa aamutakissa ja vuorellinen likaisia astioita ringissä sängyn ympärillä. Mä en pystynyt menemään enää edes kouluun, ja ainoa, mihin mun voimat tuntui riittävän, oli rundi toisensa perään keittiön ja sängyn väliä: niin mä ratsasin jääkaapin, kuivakaapit ja äidin mässyjemmat vain juostakseni joka keikan välissä vessaan oksentamaan. Niin musta tuli oman elämäni surkein näky: sairas, yksinäinen ja unohdettu.

Fun times, right? En mä niin siitä koulusta, mutta kaikesta muusta. Mun elämä tuntui kääntyneen suuntaan, joka teki musta kaikkea muuta kuin aktiivisen ja innokkaan osallistujan, eikä mitkään mun yritykset tuntuneet painavan vaa'assa paljoakaan: mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän tuli niitäkin päiviä, ettei mitään tullut enää ulos.

Niin... Niissä tilanteissa iski ekana valtava paniikki ja tokana halu kuolla: pahimmillaan se ahdistus kasvoi niin isoksi, että mä leikkelin itseni verille ja tikkauskuntoon pelätessäni tulevaa. Mitä mulle voisi enää olla tarjolla, kun kerta kaikki oli kokeiltu eikä mikään tuntunut auttavan.

Ne oli myös niitä aikoja, jolloin me tapeltiin kotona joka ikinen päivä. Mun äiti huusi mulle, että et mene sänkyyn syömään, et mene oksentamaan, et syö kaikkia niitä muillekin tarkoitettuja ruokia. Kaikki mun yritykset tuntui olevan vääriä, eikä mun repaleinen itsetunto tykännyt siitä yhtään: jos mä kerta olin niin kelvoton, niin miksi jatkaa sitä turhaksi todettua, uuvuttavaa taistelua päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Tottakai äiti tarkoitti hyvää ja yritti parhaansa, mutta joka tapauksessa tulos oli se, että mun olo ja masennus paheni entisestään: syömishäiriö oli mun ensimmäinen kokemus pohjattomasta epätoivosta ja siitä, kuinka elämä voi pahimmillaan olla niinkin tuskallista, että ainoa toivo tuntuu olevan kuolema.

Niin mun kaikki päivät kului itseinhon ja häpeän loputtomassa puristuksessa, eikä asiaa todellakaan auttanut se, että huumeet tuli mukaan sotkemaan senkin vähän, mitä mun mielenterveydestä vielä oli jäljellä. Jos mä joskus olinkin kuvitellut itselleni kirkasta ja jännittävää tulevaisuutta, kuoli se kaikki pois viimeistään silloin, kun mä sekaisin ja itkusta täristen vietin tunteja pää vessanpytyssä toivoen pelastusta, joka ei vaan koskaan tullut.

MUTTA.

Niin kauan, kun mullakin meni kääntää mun elämän suunta tuli lopulta sekin päivä, jona mä aloin pikkuhiljaa onnistua ja saada elämästä kiinni. Siinä mä seisoin - kahdella omalla jalalla - ja todistin itseni lisäksi koko maailmalle, ettei mikään ole todella ohi ennen, kuin me itse sanotaan se viimeinen sana ja päätetään, että nyt tää todella jää tähän ja loppuu.

Niin... Mun tarkoitus ei tällä oo sanoa, etteikö sunkin tuskasi olisi just niin painavaa ja raskasta kantaa, kuin miltä susta nyt tuntuu: mun tarkoitus ei oo vähätellä, eikä myöskään pakottaa.

Sen mä kuitenkin haluan sanoa, että jos sä nyt luovutat ja annat periksi, on kaikki todella menetetty. Vain me itse voidaan päättää, kuinka paljon me jaksetaan, mutta jos me jätetään homma kesken nyt, ei huominen tule enää kuitenkaan.

Mä itse elin omassa maanpäällisessä helvetissäni puolet vuosistani kokien, ettei mulle ole täällä paikkaa tai ylipäätään tarvetta jatkaa. Suurimman osan aikaa muhun sattui niin, ettei henki tuntunut kulkevan eikä aurinkokaan enää nousevan, mutta siitä huolimatta mä laitoin jalkaa toisen eteen enkä kuitenkaan luovuttanut: vain jatkamalla eteenpäin me voidaan luoda jotain kaunista, uutta ja pysyvä. Meidän omaa.

Oli kyse sitten huumeista, mielenterveysongelmista tai vaikka yksinäisyydestä olen minä täällä ja sanomassa, että vielä tulee sekin päivä, kun kaikki muuttuu: se päivä tulee vielä, jona tuska hälvenee ja reitti on selvä. Usko vaan... niin mäkin uskon.

Tsemppiä kaikille ja jokaiselle, josta tuntuu, ettei omat jalat enää kanna. Mä en väitä, etteikö susta tuntuisi tosi, tosi pahalta, mutta sen verran mä sanon, että vain jatkamalla matkaa me ollaan itse läsnä näkemässä se hetki, jona meidän kaikki kova työ lopulta palkitaan... koska säkin oot just niin rohkee ja vahva, ettei mikään voi sitä muuttaa tai viedä mennessään.

Joten: jalkaa toisen eteen nyt, niin huomenna säkin oot jo monta askelta edempänä, kuin mitä olit eilen. Älä anna epätoivon nielaista sua, vaan ota kiinni sieltä, mistä saat ja pistä kampoihin. Taistelun aika on NYT.