LUKU 15. SYÖMISHÄIRIÖNI MUN 1/2

Anoreksia. Bulimia. Bulimareksia. Pro Ana. Pro Mia. Määrittelemätön syömishäiriö. Erittäin vakava alipaino. Vääristynyt kehonkuva. Kriittinen tila. Kroonisesti sairas.

Joo... Musta leivottiin erilainen jo kauan ennen, kuin huumeet tuhosi sen lopun, mitä musta enää silloin oli jäljellä. Ihan ensiksi tuli nimittäin syömishäiriö, joka pyyhkäisi yli kaiken, mitä mä ennen olin pitänyt tärkeänä. Siihen jäi tanssiminen, ne vähätkin ystävät ja elämä ylipäätään. Ainoa, millä enää sen jälkeen oli väliä, oli lukema vaa'an pikkuruisessa ikkunassa

Kaikki alkoi siitä yhdestä päivästä, jona mä tulin leffasta kotiin vatsa niin täynnä poppareita, että itku oli lähellä. Mä avasin kotioven, kuuntelin hetken, lukittauduin vessaan ja oksensin pyttyyn kaiken, mikä vain suostui tulemaan ulos: mä en todellakaan meinannut päästää niitä herkkuja mun reisiin asti. Hell no!

Se oli yksittäinen kerta, vielä siinä kohtaa. Toki mä olin jo hyvää vauhtia matkalla kohti masennusta, ahdistusta ja yleistä tyytymättömyyttä, mutta kaikesta siitä "ylimääräisestä" huolimatta mä olin vielä siinä mielessä viaton (ja vähän kai naiivi), että luotin asioiden järjestyvän itsestään.

Niin ei vaan sit enää koskaan käynyt, eikä sitä iloista, nauravaista ja huoletonta Mettaa nähty enää sen koommin.

Joo... Kaikki se yksinäisyys, kiusaaminen ja vähättely hoiti homman nopeasti ja tehokkaasti: ei mennyt kovastikaan vuotta kauempaa, kun mä jo osaavasti laskin kaloreita ja etsin kaupasta sopivaa keittiövaakaa. Jossain välissä mä kyllä hämärästi tajusin, että nyt olisi todella syytä olla huolissaan, mutta koska mä myös ekaa kertaa elämässäni sain kiinni hallinnantunteen hienoudesta, jäi sekin pikkuruinen huoli nopeasti isompiensa jalkoihin.

Alkuun mulla oli tietty ihan helvetillinen nälkä, ja hermo kiristyi samaa tahtia alas ropisevan painon kanssa: koulun lisäksi mulla oli monta tuntia tanssi- ja akrobatiatreenejä ihan joka viikko, eikä energia millään meinannut riittää kaikkeen.

Vaikka mä startatessa nautinkin joka hetkestä, tuntui se myös tosi oudolle mennä ilta toisensa perään nukkumaan niin nälkäisenä, että silmämuniakin särki. Mun äiti katsoi mua päivästä toiseen otsa rypyssä ja huolesta soikeana, mutta mä vaan hymyilin takaisin valmiina taisteluun. Suonenvedot oli tietty kans perseestä, mutta niistäkin mä osasin olla tyytyväinen... niiden täytyi tarkoittaa, että homma toimi ja jotain todella tapahtui.

Niin mä sit aloin laihtua tasaisen tappavaa tahtia, eikä mikään maallinen murhe tuntunut enää niin kovin tärkeältä: laihana kaikki olisi paremmin, eikä kukaan saisi mua enää ikinä tuntemaan itseäni turhaksi tai kelpaamattomaksi.

Anoreksia vei mua siinä kohtaa jo kuin teuraalle vietävää, pahaa-aavistamatonta pässiä. Se kuiskutteli hunajaisella äänellä mun korvaan, että tää me osataan, osataan tää: vähän itsekuria polttoaineeksi ja pian me oltaisiin parempia, laihempia, kauniimpia ja kiinnostavampia kuin yksikään niistä keskinkertaisista feikeistä, jotka katsoisi mua kateellisina ja pahoillaan. Jossain kohtaa se hetki tulisi, jona mä maistaisin voiton ja tietäisin olevani parempi, kuin kukaan niistä luusereista.

Mä en kuitenkaan saanut nauttia siitä hurmoksesta kovinkaan kauaa, kun homma jo kuitenkin kusi reisille: mun äiti raahasi mut kevään tullen hoitoon.

Niin me sit mentiin yksityiselle lastenlääkärille, joka alkuun katsoi mua ymmärtämättä yhtään mitään. Se kysyi mun koulumenestyksestä ja hymähti sitten, että kaikki on varmasti ihan OK. Mun äiti katsoi sitä kuitenkin epäuskoisena ja sai sen lopulta sanomaan, että tulkaa ensi viikolla uudestaan ruokapäiväkirjan kanssa... ja siitä eteenpäin kaikki menikin sitten pelkästään perseelleen.

Siitä eteenpäin mä tosiaan olinkin sitten jo jokaviikkoinen näky sillä lääkäriasemalla. Koska sekä ruokapäiväkirja että vaaka näytti koko ajan vain kapeammilta määrättiin mut aloittamaan terapia ja viikottaiset punnitukset... ja kun kesäloma sitten läheni loppuaan, painoin mä enää vajaat 36 kiloa, eikä lääkäriäkään naurattanut enää: sekin tajusi, että nyt oltiin pulassa.

Sinä päivänä hän sanoi mulle, että mulla on 4 päivää aikaa saada mun painokäyrä nousuun... tai sitten me lopetettaisiin tää loputon köydenveto ja pistettäisiin mut kiinni niihin letkuihin, jotka hoitaisi homman mun puolesta.

Niin: uskomatonta mutta totta, mä ajattelin. Mä olin niin kertakaikkisen järkyttynyt ja pakokauhun vallassa, että olisin voinut kuolla siihen paikkaan.

Tottakai mä tiesin, että mun paino oli liian alhaalla. Mä tiesin, ettei mun sydän kestäisi enää kauheasti enempää ja senkin mä jollakin tapaa ymmärsin, ettei mun toiminta ollut enää millään muotoa normaalia. Mä tiesin, etten mä voinut hyvin ja mä tiesin, että se näkyi: mä tiesin olevani sairas.

Siitä huolimatta mä olin kuitenkin täysin kyvytön (ja ehkä vähän myös haluton) pistämään mun syömishäiriölle, mun ystävälle kampoihin. Mä ajattelin ahdistuneena, että syön vaan just sen verran, että se lääkäri unohtaa uhkauksensa ja jatkan siitä sitten entiseen malliin... mutta siinä kohtaa elämä tuli eteen, sotkien ne mun kaikkein villeimmätkin suunnitelmat.

Kun mä nimittäin annoin sit itselleni luvan vähän maistaa (banaanisuffeleita, nam), en mä pystynytkään enää lopettamaan... mun nuoret aivot ja kroppa oli jo niin vaikeasti nälkiintyneet, että kun mä söin vaan vähän, oli pakko syödä heti perään lisää. Ja lisää. Ja lisää.

Enkä mä pystynytkään enää lopettamaan. En, vaikka kuinka yritin, halusin, itkin ja jopa vähän kiukuttelin: bulimia nervosa oli tullut jäädäkseen, eikä mun mielipiteellä ollut enää juurikaan väliä.

( Jatkuupi ensi kerralla, stay tuned <3 )