LUKU 14. TAISTELUN AIKA

Huumeet. Itsekkyys. Rikollinen elämä ja riippuvuus. Masennus. Yksinäisyys ja hitaasti tappava ahdistus.

Monenlaiset ihmiset löytää itsensä jossain kohtaa elämäänsä siitä pisteestä, jossa lopulta täytyy päättää, mitä seuraavaksi. Oli kyse sitten vakavasta masennuksesta tai vaikka päihteiden mukanaan tuomasta rikollisesta elämästä tulee väkisinkin jossain kohtaa eteen se hetki, josta paluuta entiseen ei enää ole. Se on se hetki, jona me voidaan joko päättää alistua, jatkaa pakenemista tai sitten selviytyä, mutta totuus on siinä, ettei mikään tule enää olemaan niin, kuin se oli ennen.

Mulle yksi tällainen tilanne tuli eteen silloin, kun mä heräsin Auroran suljetulta psykoosissa, kaulasta alaspäin halvaantuneena ja lähestulkoon täysin sokeana.

Mä en tiedä tarkkaan, kuinka kauan mä häilyin tajuttomuuden rajamailla, mutta sen mä muistan, kuinka mä alkuun heräilin vain pieniksi hetkiksi tähän maailmaan tajutakseni, kuinka pahassa jamassa sitä tällä kertaa oltiin: kuinka pahasti sitä tällä kertaa olikaan käynyt.

Sillä aikaa, kun mä retkotin sängyssä kykenemättömänä reagoimaan mun vanhempia valmisteltiin siihen, etten mä välttämättä heräisi enää... Tai jos heräisin, niin luultavasti enemmän kasviksena kuin omana itsenäni.

Lääkärit sanoi, ettei mitään takeita kävelykyvystä voisi antaa sen enempää, kuin mun psyykkeestäkään: parhaimmillaankin voitiin vain odottaa.

Vaikka mä sitten pikkuhiljaa aloinkin tunnistamaan ensin mun äitiä ja muodostamaan sitten ymmärrettäviä sanoja ja lauseita, tuntui mun mieli olevan rikki tavoilla, joita mä en uskonut pystyväni enää korjaamaan... Jotain kamalaa oli todella tapahtunut sekä mun päässä että tässä maailmassa, joka ei tuntunut kuuluvan enää mihinkään sapluunaan.

Sen lisäksi, etten mä vieläkään ollut koko aikaa täysin läsnä mun sisällä asui valtava pelko siitä, ettei mun kroppa luultavasti enää koskaan toimisi niin, kuin olin tottunut... Eikä mikään ollut vielä koskaan tuntunut niin pelottavalta, kun se ajatus, etten mä välttämättä pystyisi tähän elämään enää yksin. Itse.

Kävelemisen uudelleen opettelu oli sekin sit ihan perseestä. Mä muistan, kuinka mä epätoivoisena roikuin mun äidin kaulassa, räpiköiden ja potkien mun jaloilla joka suuntaan toivoen jokaisella solulla ja lihaksella, ettei tää jäisi tähän.

Jo kymmenen minuuttia käytävällä uuvutti mut ihan täysin, eikä itkusta meinannut tulla loppua: vaikka mä kuinka yritin olla rohkea ja reipas syöpyi mun aivoihin se kutsumaton ajatus, että tää oli tässä. Mä en kävelisi enää koskaan.

Kaikista lääkäreiden huolista ja mielipiteistä huolimatta mä kuitenkin palauduin ja todistin, millainen määrä voimaa meillä on käytettävissä sitten, kun sitä todella tarvitaan... Ihminen on loputtoman ihmeellinen otus ja niinhän sitä sanotaan, että meissä on hädän hetkellä jokaisessa voimaa kuin pienessä kylässä.

Mun fyysisestä toipumisesta huolimatta trauma itsessään oli niin voimakas, etten mä vielä tänäkään päivänä pysty muistamaan, mitä sinä iltana todella tapahtui, kun mut telottiin sellaiseen kuntoon: mä en tiedä, kuka se oli tai miksi joku halusi mulle niin paljon pahaa, että kaikki ne haavat, hakatut kasvot, sijoiltaan revitty hartia ja avotulella tehdyt palovammmat mun käsissä koettiin tarpeelliseksi.

Syy siihen, että mä kerron tästä teille on yksinkertainen: selviytyminen on pakollista, mikäli me halutaan elää tätä elämää eteenpäin.

Moni saattaa epäillä omia kykyjään ja voimiaan niissä nimenomaisissa tilanteissa, joissa niitä eniten tarvitaan. Se on ehkä enemmänkin luonnollista pelätä kuin taistella, mutta vain nousemalla ja hyökkäämällä havaittua ongelmaa päin me voidaan päästä käsiksi siihen valtavaan määrään potentiaalia, joka meissä kaikissa on sisällä. Selviytyminen tarkoittaa mun mielestä sitä, että me sillä vaikeimmallakin hetkellä kerätään kaikki se rohkeus ja voimat, mitä meissä on sisällä, meidän oman itsen ja meidän tulevaisuuden puolesta: vain me itse voidaan päättää, ollaanko me pelastamisen ja sen uuden huomisen arvoisia.

Niin... Selviytyä voi monella tavalla ja moneen eri tahtiin. Joskus tiĺanne nimenomaan vaatii voimaa ja mielenlujuutta, kun taas toisinaan me todella joudutaan luopumaan meidän ylpeydestä ja tietyistä ajatusmalleista, jotta ymmärrys ja sitä kautta kasvu on mahdollista. Useimmiten selviytyminen tekee kipeää ja saattaa jopa pakottaa meidät luopumaan, mutta mä itse haluaisin uskoa, että kaikki se valmentaa meitä tulevaan.

Selviytymistä voi myös tapahtua päivästä toiseen, kuten raitistuessa tai toipuessa tai vaikka ystävän kuollessa. Vaikkei se olisikaan näkyvää tai äänekästä tai selvästi läsnä on selviytyminen sitä, mitä me tehdään meidän oman huomisen vuoksi ja siksi, että seuraava aamu tulisi joskus korjaten meistä ne osat, jotka eilinen sai rikki.

Selviytyminen ei aina ehkä oo kaunista, viehättävää ja puoleensa vetävää hommaa, mutta kun me ollaan selviydytty tarpeeksi kauan ja vahvistuttu siinä matkalla, ollaan me niin paljon enemmän, kun mitä oltiin eilen: kipu muokkaa meitä samalla, kun meidän arvet kertoo eletystä elämästä ja sen tuomasta kokemuksen äänestä.

Vain selviytymällä me pidetään huoli siitä, että meidän taidot kasvaa ja motivaatio nousee kohtaamaan ne haasteet, jotka meitä koettelee. Selviydytään jatkossakin ja pidetään siten huoli siitä, ettei mikään tulevassa ole meitä vahvempaa tai meitä merkityksellisempää.

Selviydytään, jotta jokainen kulunut päivä on merkki siitä, mihin me pystytään ja mistä me alun perin lähdettiin liikkeelle: jossain kohtaa me voidaan lakata taistelemasta ja keskittyä olennaiseen, eli elämiseen <3