LUKU 103. HAAVEIDEN MAA
Lapsesi, vilkuttamassa onnellisena hoitajatädin sylistä. Tyttäresi, kiipeämässä ilman apua alas sängystä. Oma pieni pallerosi pöristelemässä hurja ilme silmissään potkumopolla pitkin olohuonetta. Niistä on ylpeyden hetket tehty… mutta haaveiden maata kansoittaa niin paljon muutakin, kuin onni toisten puolesta.
Olen vihdoin saanut hyvin pitkän projektin omalta osaltani valmiiksi. Kyse on ensimmäisestä unelmastani, ensimmäisestä sellaisesta joka ei pitänyt sisällään muuttumistani sirkushauvaksi. Se sai alkunsa oppiessani ekalla lukemaan ja kirjoittamaan. Ja tein siitä lopulta totta.
Jokaisella tulee eteen aikoja jolloin maa tuntuu imevän sisäänsä kaiken mikä eilen tuntui mahdolliselta. Kaikki meistä ovat joskus väsyneet yrittämään ja halunneet kierähtää tieltä viereiseen ojaan. Kukaan ei saa aivan kaikkea. Osan täytyy riittää. Tai sitten täytyy olla päästään yhtä vialla kuin minä ja valmis satuttamaan itseään yli totuttujen rajojen. Antaa muiden satuttaa.
Ei se ihan totta kuitenkaan ole. Suuri osa omasta kivustani on kyllä muiden aikaansaamaa muttei liity niihin valtaviin unelmiin, joita olen hautonut ja hoivannut kuin kultainen hanhi ainokaista munaansa. Onneksi ne ovat erillisiä. Muuten en olisi selvinnyt kummastakaan.
Molemmilla on tarvittavat aseet kädessään pysyvän hävityksen aiheuttamiseen. Unelmat, joiden todellisuutta ei mitata maallisilla mittareilla ovat omiaan kurittamaan meidät epäonnistuessaan hengettömiksi. Ihmiset taas- ihmisillä on valta saada mikä tahansa tavoite maistumaan koiranpaskalta ja hukatuilta mahdollisuuksilta.
Mennessäni naimisiin elokuussa -24 vannoin todistajien läsnäollessa olevani paikalla aina ja tukevani muidenkin unelmia kuin vain omiani, "koska sinä teet minusta ehjän". Todellisuudessa kaikki ehjä lakkasi olemasta lapsen saatuani. Mikä oli itselleni kaunista ja hyvää ja puhdasta teki toisesta aikuisesta niin kateellisen ja ruman ettei sitä voinut enää olla näkemättä. Haaveitteni maailma oli taas yksin minun. Ja sen oli jäätävä pitkäksi aikaa jotta pystyin yksin siihen, missä olisi kuulunut olla kaksi. Nautin saadessani itsenäisyyteni takaisin ja oman tilani tasapainoon. Silti aikaa omalle haaveiden kasvimaalle oli hyvin vähän tai ei ollenkaan. Laitoin sen sivuun ja toivoin sen selviävän vähän aikaa omillaan. Touhutessani kellon ympäri mielessäni istui sammakko kärsivällisenä paikoillaan, vahtimassa vuodenaikojen vaihtelua puutarhani yllä. Siellä kaikki jatkoi kasvamistaan. Valtakunnassa kaikki hyvin.
Käyttövuosinani ja pitkään sen jälkeen olin menossa. Ihan sama minne tai mihin vuorokaudenaikaan, liikkeen täytyi jatkua. Olin kuin hai joka kuolee mereen jäätyään paikoilleen. Piti olla matkalla jonnekin, mihin tahansa.
Todellisuuteni nykyhetkessä joudun olemaan hai joka pidättää hengitystään ja kelluu tasan siinä missä on. En voi juosta vaunujen kanssa vältellen kodin hiljaisuutta. Joudun oppimaan kuinka ollaan läsnä ja paikoillaan yhtäaikaa. Kellon vilkuilu ei auta. Päivä loppuu kun yö tulee ja lapsi nukahtaa. That's it, ei taikatemppuja.
Ekaa kertaa koskaan välttelen huomisen ajattelua viimeiseen asti. Silloin alan haaveilla jostakin minkä puuttuminen hirvittää. Selvä suunnitelma jatkuvassa menossa on historiaa. Tänään olen tässä hetkessä, huomenna huomisessa. Olisipa kiire edelleen mahdollisuus, eikä vain sisäinen polte jonka tyydyttäminen on mahdotonta. Niinpä istun Duplot ympärilläni pehmolelu molemmissa kainaloissa lukemassa samaa satua kahdettakymmenettä kertaa samana päivänä. Ja se on ihanaa, älkää käsittäkö väärin. Kunpa vain voisin edetä samalla jonnekin. Olla jotain lisää vaikkakaan en enemmän. Olen niin paljon ja niin vähänlainen samaan aikaan. Tarinani muuttuu kutistumatta ja etenemättä samaan aikaan. Pian se on ihmisten silmien alla ja itseni yläpuolella. Kohta olen kertonut sen kaiken pysyttyäni hiljaa niin pitkään. Pienen hetken ja kuukausien kuluttua olen avoin kirja. Ja niin vain taivas valkenee pilvien kerääntyessä horisontin eteen peittäen näkymän.
Kukaan ei tunne huomista.
Vain nykyhetki on tuttu.