LUKU 102. YHDEKSÄN ELÄMÄÄ

Ympyröissä ja niiden sulkeutumisessa, syklien jatkuvuudessa ja poikkeamissa on jonkinlaista kiistatonta runoutta. Ihmismieli etsii merkityksiä kaikkialta ja erityisesti tapahtumien ja elinkaareen mahtuvat toistuvuudet ja yhtenevyydet tuovat tuttuuden tunnetta kohti pintaa.

Yhdeksään kuukauteen mahtuu jäätävä määrä kaikennäköistä kamaa. Siihen mahtuu toivottomuutta ja kuolemattoman unelman juurtuminen minuuteen. Epätoivo ehtii korvautua todellisuuden täyttävällä ihmeellä ja suunnitelmat muuttua täysin siitä, mitä ne joskus oli olleet. Yhdeksässä kuukaudessa pari viivaa kasvaa vetämään ensi kertaa ilmaa keuhkoihinsa ja samassa ajassa joku toinen ehtii alkaa toipua- tai kuolla pois hitaasti ja hiljaa. Vajaassa vuodessa ihminen voi kasvaa joksikin ihan uudeksi tai taantua takaisin siksi epäonnistujaksi, jota kenenkään on mahdotonta alkaa taas uudestaan kunnioittaa. Elämä kykenee muuttumaan täysin paljon lyhyemmässäkin ajassa… ja sen muutoksen sisällä sitä löytää joko uusia voimia ja tukea odottamattomista paikoista tai huomaa olevansa omillaan enemmän kuin koskaan ennen.

Samanlaista kauneutta on nähtävissä tänä lauantaina sille, joka osaa kunnioittaa elämää ja arvostaa sitä kanssani. Tasan yhdeksän kuukautta on kulunut siitä päivästä, jona yhdeksän kuukauden valmistautuminen ja harras odotus tuottivat hedelmää ja tyttäreni laskettiin ympärilleni muodostuneen kuplan läpi kaipaavaan syliini. 32 vuotta ja yksitoista kuukautta kestänyt kuumeinen etsiminen loppui. Sen tilalla oltiin vain kokonainen minä ja 3440 grammaa kiistatonta ja ehdotonta rakkautta. Sydämeni pysähtyi, räjähti ja alkoi sitten takoa uutta elämää varten. Merkitys ja tarkoitus: tarjonta ja kysyntä kohtasivat vihdoin jossakin kauan jatkuneen vihamielisyyden koskettamattomissa.

Yhdeksän pitkää ja toisaalta hyvin lyhyttä aikakäsitettä olen huolehtinut lapsestani yksin. Olen vastannut saamaani etuoikeuteen ja kunniaan vuorokauden jokaisena hetkenä rakkaudella ja sellaisella nöyryydellä ja hellyydellä, jotka olivat ennestään täysin tuntemattomia alueita. En ollut kokenut tai tuntenut sellaista koskaan kenenkään taholta, joten voisi kuvitella niiden alituisen tarjoamisen tuntuvan vierailta. Sen sijaan saattaisin itse mennä rikki, jos ne vietäisiin multa taas pois. En kestäisi.

Kuluneen ajan puitteissa on silti tullut selväksi niin paljon muutakin, kuin oma tarkoitus ja juurtuminen pienen tyttäreni tarpeiden tyydyttämiseen. Olen jäänyt täysin yksin tarvitessani nähdyksi tulemista kaikkein raaimmalla ja paljaimmalla tavalla. Minun turvallisuuteni laiminlyönti potilaan asemassa on ollut jatkuvaa, säälimätöntä ja täydellisen piittaamatonta siitäkin huolimatta, että samalla lototaan kestokykyäni koettelevien tekijöiden aikaansaaman vahingon syvyydellä.

En ole koskaan ennen vihannut ketään, en koskaan halveksunut sydänjuuriani myöten. Vaikka asiat menivätkin Vuosaaren päihdepolilla työssäni niin vihkoon ihan samasta syystä, on musertavaa taistella oman ja lapsensa selvitymisen puolesta niiden ihmisten rusentamina, joiden ainoa työtehtävä on tarjota pysyvyyttä, kannatella potilaan tarvitsevuutta ja antaa vakaa kokemus turvallisesta tilasta hajota.

Hoitovirheet ja vallan väärinkäyttö ylilääkärin ja hänen alaistensa tietoisen toiminnan seurauksena ovat johtaneet yhteyden täydelliseen katkeamiseen ja estäneet täysin pääsyni avun piiriin missään muuallakaan.

Kaikki ovet ja avoimet mielet ovat sulkeutuneet edessä, takana ja loputtomien käytävien molemmin puolin. Vihasin työtäni päihdehoitajana niiden kestämättömien ihmisten vuoksi, jotka kielsivät auttamasta pyytäjää. Vihasin siellä oloani joka hetki, jona kuulin työpaikkaohjaajieni nauravan asiakkaittemme sietämättömille elämäntilanteille ja heidän tuentarpeelleen. Silloin sietäminen kävi mahdottomaksi ja korvautui paniikilla, johon loppui niin viimeinen harjoittelu Auroran katkolla kuin koko oppisopimuskin, josta oli jäljellä enää yksi nelipäiväinen näyttö.

Silloin omatuntoni, oma Samusirkkani makasi lähes täysin kuolleena hukkumaisillaan jatkuvina saamiinsa vammoihin. Saatoin enää vain pelastaa jäljellä olevat rippeet ja lopettaa… mutta nyt en voi jättää muuta kuin vastaanottamani hoidon. Kotona - äitinä - jatkan taistelua yksin. En itseni takia, en. Vaan niiden seuraavan yhdeksän viikon, kuukauden, vuoden ja vuosikymmenen vuoksi, joiden kuluessa pieni tyttöni edelleen ansaitsee kaiken valon jota minulla on meitä ympäröivässä pimeydessä hänelle antaa.

Ja kuten ystäväni kerran totesi: minä olen valontuoja, eivätkä valontuojat voi koskaan sammua. Meidän valomme tulvii suoraan sisältä, eikä sen loisto siksi koskaan himmene. Vaikka musta itsestä kuinka tuntuisi etten löydä sitä enää, me valaisemme kaiken ympärillämme huolimatta siitä, huomaammeko sitä itse.

Ihanaa yhdeksän kuukauden merkkipäivää omalle pandapöksykälleni toivoo,

Äiti