LUKU 101. ROOMA

"Sun pitäisi ottaa tyttöä vähemmän syliin". Kuulen kyllä häiritsevät sanat selkäni takaa, kun kumarrun vastaamaan ojennettujen pikkukäsien pyytämään läheisyyteen. Se, että en viitsi vastata enää neljättä tai viidettä kertaa ei tarkoita, ettenkö olisi ymmärtänyt ja kuullut kuulemaani. Se tarkoittaa, että olen asiasta edelleen eri mieltä enkä aio jatkaa hedelmätöntä keskustelua aiheesta.

Kun lapseni kertoo tavallaan että kaipaa turvaani, kaipaa rakkauttani ja kaipaa syliäni, on valtava kunnia saada äitinä tarjota niitä kaikkia. Etuoikeus, ei minulle määräytyvä velvollisuus. Osoitus luottamuksesta, jota en suostu hinnasta taikka toisesta rikkomaan tai rajoittamaan.

Turvaa kokeneista vauvoista kasvaa isompia lapsia, jotka luottavat maailman olevan hyvä ja heille avoin samalla tavalla, kun rakastavan vanhemman lohdullinen läsnäolo. Itkemään jätetyt lapset "kyllä lopettavat lopulta itkemisen", mutta vasta tajuttuaan ettei kukaan ole tulossa suukottelemaan pois surua ja yksinäisyyttä. Kukaan ei kuule minua, vaikka pelkään: yön varjot ovat hyvin pitkiä, maailma ympärilläni niin kovin suuri. Lapsi ymmärtää olevansa yksin ja lakkaa pyytämästä varmuutta, jota ei tarjota vaikka tarvitaan. Hirveä ajatus, joka aiheuttaa lapsen turvattomuuden lisäksi koko vartalossani fyysistä kipua. Keho muistaa ja myöhemmin myös mieli. Minä muistan jokaisessa solussani, enkä halua lapseni tuntevan samaa särkevää kipua, joka ei unohdu tai muutu. En minulta, en äidiltään joka rakastaa ehdoitta. Enkä keneltäkään muultakaan… joten suojaan häntä itselläni: otan vastaan iskut, joita ei tarvittaisi lainkaan.

Vuonna 2025 tapahtui mitä ihmeellisimpiä asioita, niiden joukossa jotakin toisaalta musertavan surullista ymmärtää. Kuten olen kirjoittanut ennenkin, en ole koskaan ollut itse itselleni riittävän hyvä syy tehdä yhtään mitään. Siitä johtuen olen tuntenut suunnatonta ja jatkuvaa kipua, jota omat läheiseni eivät ole pyynnöistäni huolimatta noteeranneet mitenkään. Yritykseni rajata itselleni turvaa ja luvan kasvaa suoraan on sivuutettu ja tallottu pois alta, kuin niitä ei olisikaan. Tyttäreni myötä olen joutunut kasvukivuista huolimatta piirtämään myös kartan itseni luo uudestaan. Kaikki tiet hänen hyvinvointiinsa kulkevat vielä pitkään minun lävitseni. Hänen pienessä maailmassaan minä, hänen äitinsä ja ainoa vanhempansa olen Rooma. Rooman on pysyttävä pystyssä, turvassa ja suojattava itseään suojaksi lapselleen.

Rajoissa on sellainen hassukin ominaisuus että ne venyvät, siirtyvät ja katoavat näkyvistä kun ne jättää, tai jätetään huomiotta. Ja joka kerran kipu ja välinpitämättömyys sattuu lisääntyessään.

Sen perheen silmissä, jossa minä kasvoin ja joka on aina pakottanut minua muuttumaan, minun rajani ovat turhia ja niitä ymmärtävä läsnäolo ajanhukkaa. Hehän pelastavat minua itseltäni rahoittamalla hoitoni, joten pyynnöt kunnioittaa oikeuttani ihmismäiseen kohteluun eivät tunnu koskevan heitä lainkaan.

Missä tahansa muussa yhteydessä henkinen väkivalta olisi loppunut jo vuosia sitten, sillä olisin väsynyt odottamaan tilanteen muuttumista menetettyäni toivon niin monta kertaa. Perhe tuntuu kuitenkin olevan oma akilleen kantapääni: olen sallinut ja sallinut ja siten tahattomasti antanut heille kuvan loputtomasta kestokyvystä, joka kuitenkin loppui jo teinivuosina.

Vauvan myötä omat rajani ovat kasvattaneet merkitystään ja tehneet suojakilvestäni tarpeellisuudessaan paljon kovemman. Vaikeat valinnat sattuvat edelleen - ero, omien ja lapseni oikeuksien puollustaminen, satuttavien ihmisten ajan tyttäreni kanssa rajoittaminen - mutta teen ne silti katumatta. Olen kestänyt liikaa niin kauan, kun syy toimia toisin olin vain minä. Synnytyksen jälkeen ja oikeastaan jo ennen tytön ensimmäistä hengenvetoa näin tulevaisuuden päätösten tarpeellisuuden. Vain kuolleen ruumiini yli sallisin hänen kasvaa tunnetasolla turvattomana tai vaille mitään muuta kuin vakaasti ja ehdoitta rakastavaa kotia. Vain haudan pimeys estäisi suojaamasta häntä liian nopealta kasvulta kipeän ymmärryksen pakottaessa selviytymään omillaan. Minä taistelen kaikkine leijonan voimineni ja rikkinäisen sydämeni kokonaisella, äärettömällä kyvyllä rakastaa. Vaikka tietyssä mielessä selviän yksin, en enää koskaan ole ainoa syy jatkaa taistelua.

Rooma on kaupunki, minne mahtuu ihan kaikkea. Sen ikivanhat muurit seisovat loppuun asti suojaamassa sekä vanhoja perinteitä että mahdollistamassa uskomattoman ja turvallisen kasvualustan tulevaisuudelle. Rooma on koti joka vuosisadasta toiseen tarjoaa suojan, ylläpitää rauhan ja puolustaa vaaroilta. On totta, että kaikki tiet johtavat lopulta juuri sinne… mutta kaupunki yksin päättää, ketkä pääsevät kulkemaan läpi tai asettumaan pidemmäksi aikaa.

Äiti-Rooma, joka on kyllä palanut muttei koskaan sortunut. Se olen minä… ja sen turvissa lapseni on vapaa kasvamaan, ohjataan oppimaan elämästä ja kannustetaan kukoistamaan hyvänä ja kauniina itsenään. Ketään meistä ei ole tarkoitettu verhoksi muiden ja heidän vajaavuutensa hyväksymisen väliin. Mieluummin kynsin, raavin, potkin ja puren kuin annan kenenkään kutoa lastani kapaloksi oman itsekkään kykenemättömyytensä sallimiseksi. Hän ei ole esine, ei kenenkään tekosyy eikä oikeutus mihinkään. Lapseni on valtava kunnia, kristallinkaunis vastuu jonka säteet eivät loista itsestään selvinä vaan säkenöivät niin silmitöntä etuoikeutta, että kaikki muu häipyy vähempiarvoisena taustan varjoihin pois valon tieltä.

Satuttamisen saa ja pitää lopettaa kun haava sen tekijälle osoitetaan; kaikki muu on puhtaasti rumaa. Ainoa täysin väärä vastaus on sanoa, että "jos en kerran kelpaa tällaisena". Se on ainoa ja tehokkain tapa osoittaa, ettei aiheutetun tuskan kohteella ole minkäänlaista todellista arvoa.

Siksi en salli sen enää jatkuvan.

En suhteessa itseeni.

En ikinä tyttäreeni.