LUKU 100. SÄVIKARI - VIHDOINKIN

Tässä sitä ollaan, sata lukua yhdessä kulkeneina. Kun mietin millä tavalla haluan juhlistaa kulunutta viittä vuotta, siihen mahtuneita käänteitä ja kertomuksia elävästä elämästä, oli valinta odottamattoman vaikea. Lopulta päätin palata siihen, mitä minä olen. Ja miksi koin niin ehdottoman tärkeänä siirtää se osa perintöäni muuttumattomana tyttärelleni.

Ne teistä, joille työni on tuttua joko Kimalteen kautta tai jostakin muusta yhteydestä tietävät, että olen sukunimeltäni Sävikari. Jo pelkkä nimi on erikoinen ja uniikki, kuin älykkään mielen sammumatonta uteliaisuutta kutkutteleva enigma. Jos olisin saanut euron joka kerran kun joku kysyy mitä vaikea nimeni tarkoittaa, olisin varmasti jo aikoja sitten ostanut kylpyammeen ja täyttänyt sen rahalla. Kun nimeni merkitystä siis uudestaan ja uudestaan kysytään, olen säästänyt kaikkien aikaa ja energiaa kertomalla vain sen mielikuvituksettomimman tosiasian.

"Ei se tarkoita mitään muuta, kuin että suomalaiset olivat viimein valmiit pesemään Ruotsin pois sekä jaloistaan että perintätoimiston kirjekuorista".

Sävikarin mamma muiden mukana.

Vaikka se on just niin, ettei Sävikari sanana tarkoitakaan yhtään mitään, mulle itselleni se merkitsee ihan kaikkea. Mun nimeen kulminoituu ja kiteytyy kaikki mitä pidän arvossa, mitä ihmisissä kunnioitan ja minkä mittaan olen halunnut kasvaa. Siitä kaikki aikoinaan lähti, ja siitä ammensin voimaa lähteä muuttamaan oman kohtaloni suuntaa. Tässä luvussa kerron teille, mistä kaikki alkoi. Miten iloisesti nauravasta pikkutytöstä lopulta kasvoi se uskomaton voimanpesä ja nainen, jonka te tänä päivänä tiedätte Sävikariksi.

Niin kauan kuin muistan, olen ollut ylpeä juuristani. Jo ennen, kuin osasin edes ääntää S:n ja R:n nimessäni tunsin olevani jollakin aineettomalla tavalla hyvin etuoikeutettu. Nimi tulee isäni puolelta ja me ollaan myös sen ainoat kantajat. Sukunimen historia ei ole pitkä, sillä sellaisenaan se on ollut olemassa vasta talvisodan jälkeen. 

Vaikka klaanimme ei ole suuri, ei sitä missään muussa yhteydessä voi väittää pieneksi. Kuten kaikissa muissakin sukulinjoissa, myös meihin mahtuu sekä valkoisia että mustia lampaita. Ainoa huomattava ero muiden "maatiloihin" käy harvalle sellaisessa kasvaneelle järkeen. Valkoisilla ei niin väliä- mitä mustempi lammas, sitä paksumpana Sävikari sen suonissa virtaa.

Tummista tummin oli mun isoisäni, minun tuffani. 

Sen sijaan, että yrittäisi kertoa mitä nimi tarkoittaa, on helpompaa selittää ketä. Mikäli Sävikari todella löytyisi sanakirjasta, sen kohdalla olisi sanojen sijaan kuva hänestä. 

Kuvassa näkisitte miehen joka on iso ja vahva ja just sen näköinen, että riitaa kannattaa huononakin päivänä hakea jostain aivan muualta. Mun lapsuudessa tuffa oli todella vaikuttava näky ja hahmona mahdoton jättää huomiotta: niitä miehiä, jotka täytti tilan kuin tilan pelkällä olemuksellaan. Häntä kunnioitettiin ja pelättiin, ja minä tuffaa polvenkorkeudelle yltävänä pellavapäänä imin itseeni vaikutteita. Ne saivat mut myöhemmin taistelemaan läpi elämäni kovemmin kuin moni, moni muu. Reiluuden nimissä on kuitenkin todettava, että ilman itseoikeutettua häpeämättömyyttä ja piittaamattomuutta säännöistä olisin saattanut lähteä eri suuntaan ihan täysin.

Tuffa kasvoi Yyterissä punamultaisen Levontien varrella talossa, jossa minäkin lapsuuteni kesät vietin. Jo vilkaisu tontin suuntaan riitti kertomaan ohikulkijoille, että sen rajan yli astuva tekisi niin omalla vastuullaan. 

Portin ollessa kiinni sen keskellä näkyy takorautainen jokin. Kun uskaltautuu vähän lähemmäs on pakko jäädä pohtimaan, mistä rautasika mahtaa olla peräisin… ja mitä se tarkoittaa. Sian takana häärivän porukan täytyi väkisinkin olla vähän erikoisempaa väkeä. 

Portin läpi luikertelevan ajotien molemmin puolin on koko mun eliniän seissyt armeijan tykkejä, joiden kuollut katse osoittaa sikaportin suuntaan tielle. Aidon sotakaluston rinnalla pihan koskemattomuutta puolustivat niin ikään armeijan jeepit. Niitä oli kaiken kokoisia ja mallisia ja jokainen niistä kävi yhä.

Mistä tiedän? No tietysti siitä, että meidän kesäaamut tuffan lapsuudenkodissa alkoivat aina Jeeppikyydillä Porin torille. Kun avoautot parkkeerattiin Sarpin kahvilan oven eteen, oli tuuli saanut tukan ihan takkuun.

Ja minä hymyilin.

Jos tuffa yksin oli vaikuttava näky, saivat ne kiesit ihan jokaisen ohikulkijan vilkaisemaan vähintään kahdesti. On vaikeaa sanoa, kuinka monessa vieraan kodin valokuva-albumissa minäkin nauran silmilläni. Suurin osa katselijoista nimittäin hidasti myös vauhtiaan… ja halusi ottaa kuvan.

Kaikki se, mitä pääsin lapsuuteni kesinä Yyterissä, jazzkadun hulinassa ja ihan vain jo Pihlavan K-marketin kassajonossa kokemaan, sai päättäväisyyteni kasvamaan. Tuffan pojantyttärenä minäkin tulin nähdyksi ja se vahvisti sisäsyntyistä käsitystäni nimeni painoarvosta. 

Siinä, missä muut lapset halusivat tulla aikuisina palomiehiksi ja poliiseiksi, halusin itse olla isona ihan päinvastaista. Minä halusin kasvaa yhtä lujaksi, kuin sukuni miehet. Halusin tulla yhtä hurjaksi kuin tuffa, joka oli minulle aina hellä ja savusti pöntössä maailman herkuinta lohta, mutta sai jo pelkällä katsella kenet tahansa pissimään lähimmän pihan roskakatokseen.

Halusin siis tehdä itse omat sääntöni ja elää vain niiden mukaan. Tuffalta opin, että jopa Suomen laki on vain ehdotus, jonka noudattaminen oli jo lapsena täysin vapaaehtoista.

Hyvä rikollinen ei ole ainoastaan sellainen, joka ei jää kiinni. Paras on se, jonka ei kiinni jäädessään tarvitse alistua saamaansa rangaistukseen.

Sävikarin suvun historia on sen aikojen alusta asti kirjoitettu alle paksulla punakynällä siihen päivään, että tietokoneiden - ja minun - aikakauteni joko korvasivat tai korostivat edeltäjäänsä. Siinä missä itse olen jakanut oman matkani teidän kanssanne täällä Kimalteessa, löytyy mehukkaita yksityiskohtia tuffan kulta-ajoista muun muassa pitkin Immun muistelmia.

Sävikarin nimi siis elää edelleen ja voi paksusti ainakin Satakunnan ja Uudenmaan poliisipiirien salatuissa kansioissa, eikä Googlekaan ole jäänyt näkemään nälkää. Kun meidän nimen kirjoittaa nettiin, jopa tekoäly availee farkkujensa nappeja valmiiksi enteillen tulevaa ähkyä.

Koska ajat kuitenkin elävät jatkuvassa muutoksen, taantumien ja edistyksen aallokossa, on tuffaa koskevien hakutulosten rinnalle noussut toinenkin tekijä. Etunimi alkaa samalla kirjaimella, sukunimi identtinen. Molempien tarinat on alkaneet vaikeuksista, jotka muokkasivat meitä. Rikokset ja luonteen periksiantamattomuus opettivat vahvemmiksi. 

Suru on painanut meitä molempia. Me tullaan niin eri ajasta, ettei kokemuksia voi asettaa vierekkäin mutta sen tiedän, että meistä kumpikin on tuttuja kärsimykselle. Mun omana aikana yksi suurin satuttava tekijä oli ilman muuta se, että vuosi vuodelta muutuin näkymättömämmäksi. Tunsin sen kotona ja koulussa: en tullut hyväksytyksi sellaisena kuin tiesin olevani. 

Mitä kauemmas hiipui muisto Yyterin kesistä, sitä kauemmas taakse jäi myös se aurinkoisena hymyilevä tyttö. Hymystä tuli haarniska, jonka taakse piilotin kivun ja surun, mielipahan ja jopa vihan.

Mitä enemmän aikaa kului, sitä ontompi ja harvinaisempi näky hymystäni tuli. Jäljelle jäänyt kiiltokuvamainen harhakuva ei riittänyt hämmentämään kenenkään aisteja. Pettyneet katseet ja silmistä paistanut turhautunut epätoivo vainosivat mua kuin jahdin huumasta kuolaavat verikoirat. En ollut enää riittävä syy juhlistaa saavutuksia, enkä edes syntymäpäiviä.

Tuskan lisäksi ainoa seuralaiseni oli tahto tulla paremmaksi. 

Kun lopulta pääsin kamasta eroon ja töihin, olin ajatellut henkisen väkivallan, paskamaisen kohtelun ja pelkästään omaa etuaan ajattelevien mulkkujen olevan osa vain mennyttä aikaa. Kuten moni kuitenkin tietää, jouduin sen luulon suhteen pettymään karvaasti. Varsinkin kaupungin mielenterveys- ja päihdehoito on parhaiten verrattavissa krematorioon, joka edelleen seisoo Lapinlahden mielisairaala-alueen tontilla. Sen näkee ja tuntee, vaikka mieluiten katsoisi pois. Korventuvan lihan kuvottavan hajun ja äänettöminä ulvovat sielut voi vieläkin kuvitella leijailemassa sen ympärillä.

Tuffalta sain siis kimmokkeen vaikuttavuuteen ja kyvyn nähdä mahdollisuudet kusisemmissakin tilanteissa. Kun katsoisi asiaa eri suunnasta kuin muut tuntuivat tekevän, tulisi lopputulema taipumaan yksin minun tahtooni. 

Laatikot eivät olleet koskaan olleet minun juttuni. Paras ajattelu tapahtuu kaukana niiden puristavista seinistä joiden väliin tylsät, mielikuvituksettomat ja pelokkaat ihmiset ahtautuvat mielellään muiden valkoisten lampaiden joukkoon. Mitä kauemmas tavallisesta pääsee, sitä vähemmän tarvitsee hukata ajatuksia miettimällä mistä hakea turvaa, kun itse asennetut dynamiitit heräävät eloon ja laatikko takanasi tussahtaa savuna ilmaan.

Be gone.

Normaali on sana, jonka tarkoitus on sulkea kaikki epänormaali ulkopuolelle. Olen kärsinyt siitä ihan koko elämäni. Kun lapseni syntyi, jouduin näkemään käsittämättömän määrän vaivaa saadakseni hänelle sukunimeksi "vain" Sävikarin. Olin kuitenkin päättänyt asian jo esiteininä. Mikäli joskus tulisin saamaan omia lapsia, kuuluisi heidän saada syntymässään kallein lahja, jonka yksin minä voisin heille antaa. Kun multa siis taas seuraavan kerran tullaan kysymään nimemme tarinaa ja tarkoitusta, saatankin siis kertoa asian näin:

"Sävikari isn't just a word darling. it's not even just a name. To be called Sävikari is a burdain and a privilege at the same time. Most of all it's the greatest gift in the whole world, if you know what to do with it".

"Sävikari means a force of nature".

"Sävikari is a state of mind".

Mulle se tarkoittaa tahtoa, jolla siirtää vuoria. Se meinaa raudanlujaa luonnetta ja henkeä, jota kukaan tai mikään ei riitä murtamaan tai edes vähän taivuttamaan. 

Mies, joka opetti mut vaikuttamaan pelottomasti ja hämmentämään normeja ilman häpeää, on niin paljon enemmän kuin vain sukkahousuinen supersankari. Mun tuffan sydän on yhtä villi ja levoton kuin omani, eikä meistä kummankaan etenemistä pidättele muu, kuin oma käsitys oikeasta, väärästä ja niiden tasapainosta. Tuffa on se luonnonvoima, joka muovasi minusta kaltaisensa.

Tämän kaiken haluan antaa lahjaksi tyttärelleni: koko nimeni arvon ja sen tuoman etuoikeuden eväiksi elämään. Sabrina muistuttaa jo 4kk ikäisenä mua itsestäni joka ikinen päivä. Myös hän on ihanan pehmoinen luonne jossa myös on jänniä, jopa teräviä pikkejä. Sabikin on kuin siili, joka puolustaa omiaan ärhäkästi, mutta on sisältä pelkästään hunajaa ja paijattavan suloinen.

Toivottavasti nautitte Kimalteen juhlaluvusta 100 ja kaikista sitä edeltäneistä. Sen lisäksi, että olen hyvin ylpeä nimessäni olen oppinut rakastamaan jokaista raskasta askelta, jotka kuljin tapaamaan omaa tähdenlentoani. Myös jokainen teistä on osa minun matkaani, joten jatkattehan tekin kanssani eteenpäin 🫶

Sata sydäntä, tuhannesti rakkautta.

Miljoona unelmaa ja loputtomasti toivoa tulevaan!

Metta S. & Kimalle.fi

p.s. tämä luku on omistettu sen innoittajalle. Kiitos tuffa, kaikesta!