LUKU 10. "TERVETULOA HOITOON!"

Joo-o.... mitä siinä kohtaa pitäisikään sanoa, tietääkö joku? Mun eka ajatus päihdepolille tullessa oli lähinnä se, että mitä v*ttua mä täällä teen. Tottakai mä olin tehnyt paljon tyhmiä juttuja, vetänyt överisti liikaa enemmän kuin kerran ja ruvennut pyörimään mitä erikoisemmissa porukoissa (puhumattakaan nokittelusta virkavallan kanssa), mut hei silti - miksi mä olen täällä.

Niin... Mun syytä ei tarvinnut siinä kohti etsiä kovinkaan kaukaa, koska mun isosisko istui motivaationa siinä penkillä mun vieressä. Me ei puhuttu juuri mitään, koska selvästi molempia vähän jännitti, mutta silti siskon läsnäolo oli mulle tärkeämpää kuin mikään muu sillä hetkellä.

Kun mut sitten kutsuttiin siihen huoneeseen käytävän perällä mä tottelin siitä huolimatta, että mua pelotti. Mun sisko jäi käytävälle odottamaan ja hymyili mulle silleen surullisena, mutta selvästi myös ylpeenä.

Kun mä suljin oven perässäni ja istuin tuoliin oven oikealla puolella kysyi vastapäätä istuvat sossu ja sairaanhoitaja, että miksi mä olin siellä: mitä mä tarvitsin? Musta tuntui, kuin kaikki väri (ja happi) olisi riisuttu musta siinä niiden kahden silmien edessä.

Siinä me sitten istuttiin tovi jos toinenkin, kun mun päässä pyöri selkeän vastauksen sijaan pelkästään se kaikki paska, jota viime vuosiin oli mahtunut mun väistö-yrityksistä huolimatta. Siinä mä nojasin selkänojaan tietäen, että nyt pitäisi puhua totta ja sanoa, että tarvitsen apua, mutta jostain syystä mun päässä löi tyhjää samalla, kun itku teki tuloaan.

Mä en muista tarkkaan, mitä mä heille lopulta kerroin, mutta siinä me juteltiin seuraavat neljäkymmentä minuuttia mun vastaillessa kysymyksiin "joo", "ei", "paljon" ja "en oo ihan varma".

Mä yritin olla mahdollisimman totuudenmukainen siitä huolimatta, että ahdisti ja sattui ja nolotti, mutta jostain syystä mun aivot tuntui haihtuneen ilmaan sillä sekunnilla, kun astuin huoneeseen sisään. Mä yritin kyllä tosi kovasti pysyä läsnä siinä hetkessä ja hahmottaa kuvaa itsestäni raittiina, mutta kun mä pääsin ulos sieltä tuntui entistä enemmän siltä, että hukassa oltiin: mitä muutakaan mä voisin tehdä, kun jatkaa vetämistä.

Se oli kaiken kaikkiaan hassu tilanne jo pelkästään siinäkin mielessä, etten mä ollut ehtinyt olemaan kentällä vielä juurikaan kolmea tai neljää kuukautta kauempaa. Tuntui tosi oudolta ajatella, että olin niin lyhyessä ajassa onnistunut saamaan itseni niin pahaan ahdinkoon, että tarvittiin (taas) ulkopuolista apua sotkun selvittämiseen. Tai niin kaikki ulkopuolelta tuntui ajattelevan.

Tottakai mä ymmärsin, että tähän mä lopulta kuolisin: ilman jonkinlaista korjausliikettä mä ajautuisin väkisinkin päin vastaantulevaa seinää.

Siitä faktasta huolimatta mä olin kuitenkin täysin kykenemätön luopumaan siitä ainoasta turvapeitosta, joka piti mun pään edes jotenkin kasassa. Mä painoin aulassa hissin nappulaa päästäkseni alas, ja kun hissin ovet sulkeutui mun edessä mä näin sieluni silmin kuvan mun siskosta, jonka ylpeä hymy muuttui takaisin pettymykseksi samalla, kun mä liu'uin takaisin pimeään.

Niin aika sit kului ja vuodenajat vaihtui, ja vaikka mä en sen tapaamisen seurauksena heti lähtenytkään raitistumaan, syttyi silloin se kauan kateissa ollut kipinä, joka myöhemmin roihahti saaden mun raitistumaan.

Mä jatkoin käyttöä vielä pitkään sen jälkeen, mutta sen tapaamisen ansiosta mä myöskin jatkoin terapiassa, päihdepolilla, psyk. polilla ja laitoshoidoissa, joilla oli iso merkitys mun tulevaisuuden kannalta nyt, kun sitä miettii. Se päivä kuitenkin tuli, kun mä vihdoin koin olevani valmis sanomaan MORJENS huumeille ja kaikelle sille muulle hattaralle.

Niihin samoihin aikoihin tapahtui toinenkin uskomaton ihme: mä aloin vihdoin tajuamaan, ettei mun tarvitsisikaan kuoliaaksi asti rakastaa kaikkia niitä hoitsuja ja muita työntekijöitä vaan pelkästään luottaa siihen, että ne kuitenkin tiesi, mitä oli tekemässä.

Mulle itselleni suurin ponnistus oli päästää irti siitä kuvitteellisesta "ratista" ja myöntää, ettei mun omat keinot selvästikään enää riittäneet. Jep... oli kova paikka luovuttaa ja nöyrtyä sen verran, että antoi toisille mahdollisuuden johtaa, mutta vasta kun se tapahtui, alkoi homma oikeesti luistaa.

Tottakai jotkut työntekijät oli ja on edelleen vaan tosi perseestä (ja niiden visiot ihan yhtä lailla), mutta suurimmaksi osaksi jengi kuitenkin haluaa auttaa ja olla läsnä. Suurin tavoite on saada meidät löytämään se oma paras potentiaali, jonka jälkeen me ei enää tarvita tuuppimista, ohjausta ja "käskyjä" ulkopuolelta.

Ainakin mun oma alku sillä ekalla kh-klinikalla oli jotakuinkin hankala ja oikeestaan ihan perseestä. Ei siis niinkään siinä mielessä, että olisi ollut hirveesti mitään käyttöhaluja, vaan enemmänkin juuri siksi, että säännöt oli kuin hatusta vedettyjä ja osa hoitajista ihan hirviöitä. Alkuun mä jaksoin hämmästellä sitä kovastikin, mutta koska mä olin päättänyt onnistua, oli ainoa vaihtoehto pakittaa vähän ja toivoa, että siirto seuraavaan mestaan tulisi pian.

Lopulta päivät sit alkoi muuttua viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Koska hoito sujui siinä kohtaa jo ihan hyvin, mut siirrettiin asiakkaaksi toiselle klinikalle, jossa mä lopulta aloin tuntea itseni ihmiseksi taas: siellä hoitajat kohteli mua tasavertaisena ja antoi tunnustusta siitä kovasta halusta toipua ja olla lopulta saadun luottamuksen arvoinen.

Sillä klinikalla mä aloin myös pienin askelin luottamaan niihin omiin kykyihin sen saamani tuen ansiosta. Omahoitajan aktiivinen läsnäolo auttoi mua näkemään sekä oman erityislaatuisuuteni että sen kovan työn, jonka olin tehnyt päästäkseni siihen pisteeseen, missä silloin olin. Mulla kesti kauan alkaa ymmärtää se oma arvo ja yksilöllisyys, mutta hoitavan tahon tiiviillä tuella musta alkoi pikkuhiljaa kuoriutua ihan uudenlainen ihminen.

Niin... Mä ymmärrän toki sen, että hoitoon tulo on pelottava juttu. Moni tuntuu ajattelevan, että sen tarkoitus on kahlita meitä lopun ikää ja rajata meidän omia toiveita elämälle.

Todellisuudessa mä kuitenkin itse koen, ettei kukaan meistä selviä tästä ihan yksin. Siksi on tosi tärkeetä antaa muille mahdollisuus auttaa ulkoa siihen pisteeseen, että omat jalat alkaa taas kantaa. Mahdollisuus hoitoon on pelkästään tukemassa meidän omia (ikiomia!!) pyrkimyksiä saavuttaa sen kaltainen elämä, jossa me itse oltaisiin onnellisia, vahvoja ja tasapainossa.

Kun ainoa tarkoitus on lopareissa mahdollistaa meille se "normaali" elämä, en mä näe mitään syytä olla lähtemättä kokeilemaan: se päivä on mahdollisesti jo tosi lähellä, kun me ei enää tarvitakkaan kamaa kainalosauvoiksi. Hoidon tarkoitus on opettaa meidät lentämään meidän omilla ehdoilla, eikä minkään tipun siivet kanna, ellei eka testaa niitä vähän.

Olit sitten matkalla hoitoon tai et, on ainoa tärkeä kysymys tässä hetkessä tämä: mitä me itse halutaan? Halutaanko me jatkaa radalla, josta jokainen ennemmin tai myöhemmin katoaa pimeyteen, vai halutaanko me antaa itsellemme mahdollisuus kasvaa itseksemme ja alkaa loistaa.

Take your pick, it's all up to you!

Kiitos taas kaikille <3