LUKU 1. KUOSIEN KIMALLE

Mä totesin jo vuosia sitten, että elämä on raidallista... joidenkin raidat on ohuita ja kivanvärisiä, toisten aaltoilevia ja symmetrisiä ja mun on aina olleet jotenkin rosoisia ja enemmän tai vähemmän kurjan mustavalkoisia... tai enintäänkin vain haalea heijastus siitä, mitä mä näen toisten kasvoilla.
Kerran, kun mä kävelin sekapäissäni ulos Puotilan metrikseltä, mä näin erivärisistä laseista heijastuvan kajon maassa mun jaloissa ja hetken mä pystyin kuvittelemaan, miltä tuntuu kun oman elämän raidat on vaaleanpunaisia ja synkassa keskenään. Mä seisoin siinä pitkään ja otin valokuvankin, mutta kun mä katsoin sitä kuvaa myöhemmin, mä näin taas pelkkää synkkyyttä ja yksinäisen tytön katujen kuluttamat tennarit keskellä kuvaa. Kivussa on kauneutta, mutta tyhjyys tappaa, mä ajattelin kun poistin kuvan ja kokkasin seuraavat vedot.

Kama ja sen mukana tullut boogie vei mua ja mun levotonta sielua pitkään. Mä en osannut olla yksin ja seura tuntui usein olevan mulle elinehto: niinä yön pimeinä tunteina valvoessa ja päivien kuluessa ilman kontaktia muihin musta tuntui, kuin mä en olisi olemassa. Elämä pyöri mun ikkunoiden takana ilman, että mulla oli siinä minkäänlaista osaa ja vuodet tuntui katoavan mun alta johtamatta minnekään. Ennen kamaa myös mun mielenterveysongelmat rehotti kuin pellossa, ja huumeet tuntuivat ekaa kertaa vievän pois sen pahimman terän mun jatkuvista mielialanvaihteluista ja tunne-elämän ailahteluista.

Joo, kyllä kaikki tuntui muuttuvan, kun huumeet tuli mun elämään ja sai mut ensimmäistä kertaa kokemaan edes pienen osan täyttymystä. Mä olin etsinyt omaa 'kotiani' pitkään, ja kun mun tie johti käyttäjien luokse, tuntui sielunveljeys ensimmäistä kertaa todelliselta asialta eikä vaan keksityltä läpältä. Se saattoi johtua kaikesta siitä mitä mä olin vetänyt tai sitten ei, mutta ainoa tärkeä asia tuntui olevan se, että mä kuuluin ja mut hyväksyttiin, ekaa kertaa mun elämän aikana.

Huumeet ja päihteet ylipäätään vaan toimii niin: hetken kaikki on mahdollista ja saavutettavissa, meidän kaikki palavimmat ja villeimmätkin toiveet tuntuu käyvän toteen ja meidän sielu ja kyky kokea mielihyvää kasvaa hetkessä ilman rajoja äärettömiin. Mut... mut sitten tulee se päivä, kun kama on loppu ja jengi valuu kuka mitenkin päin takaisin himaan tai frendin sohvalle, ja taas se autius palaa. Niinä hetkinä mä tajusin paremmin kuin koskaan ennen, ettei mun päässä riehuvat hirviöt hiljentyisi niin vähällä: oli vedettävä lisää. Vedettävä tai kohdattava ne silmästä silmään valmiina taisteluun, jota mä olin pelännyt ihan koko ikäni. Mitä muka jäisi enää jäljelle, kun mun demonit vihdoin voitettaisiin, mä mietin.

Mä käytin monta viikkoa, kuukautta ja vuotta, mä käytin nenään, pyllyyn ja suoneen ja ennen kaikkea mä käytin kipuun, pelkoon ja pahaan oloon. Mun matka kuiville oli pitkä ja raskas, mutta siinä kun mun motivaatiota elämään mitattiin, mä opin määrättömän paljon itsestäni ja siitä kivijalasta, jolle mun tulisi rakentaa, jos joskus vielä haluaisin saada kiinni sen mun ikioman unelman elämästä, joka kantaa. Niin mä myös vihdoin tajusin, että yksin ei loppupeleissä tarvitse kuin päättää: kaikkeen muuhun on tarjolla apua. Se oli kova paikka myöntää, ettei omat keinot yksin riittäneet pelastamaan mua, mutta samalla mä tunsin ihan uudella tavalla yhteyden muuhun maailmaan sillä hetkellä, kun halu toipua vei voiton siitä loputtomasta kärsimyksestä.

..ja näin tästä päästään kiertäen takaisin mun ensimmäiseen huomioon: Elämä siis todella on raidallista, mut parhaimmillaan ne raidat on moniulotteisia, jännittäviä ja kimmeltäviä auringonnousun eri väreissä, sen sijaan että seisoisivat harmaina paikallaan kuin tikut p****ssa ja odottaisivat, mistä suunnasta seuraava pommi putoaa. Pelko kuuluu asiaan ja ihmisyyteen, mutta kun se meidän sisäisen sodan hävitys vihdoin jää taka-alalle, me voidaan jättää ne kipeät, kirvelevät ja syvät häpeän ja kuulumattomuuden tunteet yhtälailla taakse ja aloittaa uudestaan. Arvet kertoo eletystä elämästä, mutta ne voi tehdä meistä myös tosi, tosi kauniita: ne on meidän lähtöruutu ja liikkeellepaneva voima, ikuinen todiste siitä, ettei mikään ole rikki aina 💜.