TML 1. HUUME

29.08.2021

Niin lyhyt sana, joka merkitsee monelle jotakin tai sitten ei mitään, ainakaan relatiivia.

Joillekin se voi tarkoittaa tiettyä ainetta, johon on muodostunut viha/rakkaus-suhde, ja toisille se voi kuvannoida kiehtomista ja romantisoimista.

Asia on vaan niin, että huumeet (ja mun kohdalla opiaatit) ovat addiktoivia.

Tarinani alkoi silloin nuorena tyttönä, käteni murruttua. Juuri niihin aikoihin olin aloittamassa sukeltamista, mitä en käsi paketissa voinut enää jatkaa. Käden murtuminen oli iso pettymys sekä minulle, että muille harrastuksilleni.

Ihan jo ala-asteella mä tunsin itseni arvottomaksi, ja näin jälkiviisaana "masennus" on helppo sana kuvaamaan silloista olotilaani. Vanhempani erosivat juuri tuohon aikaan, joten turva tunnetta ei ollut: sitä ei vaan löytynyt mistään.

Kunnes sitten löytyikin.

Minulle määrättiin Tramalia, joista olin iloinen, sillä ne täydensivät jonkin syvän surun, jota en ollut sallinut itseni tuntea. Olin silloin koulukiusattu, ja kärsin edelleen siitä aiheutuneista itsetunto-ongelmista.

Kuten asioilla on aina tapana loppua, niin loppui reseptinikin, ja seuraavaksi mentiinkin äidin lääkekaapille. Lopulta olin fyysisesti addiktoitunut piikittämään Subutexia, joka ei lopulta riittänytkään muuhun, kuin pitämään minut terveenä.

Rahaa perheelläni riitti aina, mikä ruokki addiktiotani entisestään.

Amerikassa matkusteltuani halusin kokeilla sitä "parasta" eli heroiinia, jota Suomeen palattuani tilasin suoraan postiluukkuuni. Niihin samoihin aikoihin sairastuin myös bulimiaan ja anoreksiaan. Oksensin miltei joka päivä, ja varsinkin silloin, kun opiaatit veti ummetuksen päälle: näin sen silloin "lihomisena".

Elämäni oli pitkään pelkästään paketista pakettiin elämistä, ja olin ihan varma, että tämä on se, mitä haluan nuorelta elämältäni. Heroiini sai minut tuntemaan, että olen vihdoinkin OK, että kuulun tähän elämääni sen ikiomana päätähtenä.

Perheeni yritti auttaa, mutta lopulta he antoivat periksi odottaen, että olisin itse valmis parantumaan. Toki olen nykyään raittiina, mutta ennen, kuin havahduin omaan tuhooni, eskaloitui ongelma pirin, kokaiinin ja opiaattien vetoon sekaisin: mikään ei riittänyt, eikä mikään ollut tarpeeksi.

Kaveripiirini muuttui, ympärilläni oli lopulta vain käyttäjiä. Sehän tuntui olevan helppoa, sillä meillä oli kerrankin jotain yhteistä: hauskaa meillä oli -sitä en kiellä- mutta pitkä paha olo vaipui vielä pitempään suruun.

Sekä mun fyysinen että psyykkinen vointi pahentui entisestään: kavereita meni, kavereita tuli. Kipu, suru ja viha, niin normaaleita tunteita kaikki, joita en vain kuitenkaan pystynyt sietämään.

Vedot oli aina päivänselvä vastaus kaikkeen.

Ihmisiä ja muita käyttäjiä tulvi myös kämpässäni, joka muutaman kuukauden kuluessa oli vain surullinen klitsu enää. En osannut enää sanoa "Ei", enkä myöskään puolustaa itseäni. Vaivuin puolustuskyvyttömäksi, ja ympärilläni oli vain miehiä.

Oli kyllä niitäkin hetkiä, jolloin havahduin vallitsevaan tilaani, mutta voimani eivät riittäneet toipumiseen: toipuminen kuitenkin alkaa itsensä hyväksymisestä. Kämppäni -jonka olin saanut kesän alussa- oli likainen ja siellä leijui epämukavuuden ja kivun aura. Senhetkinen poikaystäväni, jota luulin rakastavani, ei halunnut raitistua, ja niin mä ajattelin, että "se on tässä, tätä minä tulen aina olemaan".

En kuitenkaan halunnut elää enää piikistä piikkiin. Halusin jotain muuta.

Lopulta jouduin joukkoraiskatuksi, poikaystäväni ja hänen kavereidensa toimesta. Psykoosi laukesi pian jälkeenpäin, olin ollut tajuttomana raiskauksen aikana. Ajattelin, että kaikki ovat perässäni, eikä se pieni lapsi aivoissani pystynyt hyväksymään sitä. Jatkoin silti edelleen käyttöä, kunnes marraskuussa sain tietää, että sairastan hepatiiti C:tä.

Se oli viimeinen naula kanteen, mutten vielä ollut valmis hyväksymään sitäkään. Kaikki se kipu, suru ja mielinen pahoinvointi oli kuin yksi iso möykky kehossani, jota epätoivoisesti yritin paikata erilaisilla kemiallisilla virikkeillä.

Lopulta minut otettiin korvaushoitoon, jota voisin kuvata pelastukseni: syyskuu on jo oven takana, ja voisin kuvata vuotta 2021 täydelliseksi.

Onnistuin lopulta irtautumaan entisistä piireistäni, lopetin kaman käyttämisen ja tukeuduin Buvidaliin, josta saan pistoksen kerran kuussa.

Olen päässyt työelämään takaisin, perheeni vastaanottaa minut sellaisena, kuin olen ja matkan varrella olen saanut pari vedenkestävää raitista ystävääkin, jotka haluavat olla kanssani tekemisissä vain minun itseni takia: eivät siksi, että mulla olisi heille jotain tarjottavaa.

Se on kaunis tunne, ja elämä on kaunista.

Kuitenkin äskettäin mä kuulin ikävän uutisen, että mun kaveri on kuollut yliannostukseen. Järkytys sekä suru valtasi mut, sillä se olisi hyvin voinut olla minä, kuulostamatta itsekkäältä.

Raittius on paras lahja, jonka itselleen voi antaa, ja jota itse opin arvostamaan enemmän ja enemmän ihan joka päivä. Elämä pitää ottaa päivä kerrallaan, ja muistakaa tekin, että muutos lähtee aina ensin meistä itsestä: jos vain on halua, niin ihminen (ihan kuka tahansa meistä) pystyy ihan mihin vaan!

Voimia kaikille, jotka kamppailee samojen asioiden kanssa. Täällä on ainakin yks (tai kaks) jotka uskoo teihin ja teidänkin mahdollisuuksiin!

xx. A